Huomaanpa juuri että olen ollut viime viikolla vähän etuajassa, mitä tulee tuohon raskausviikkojen laskemiseen. Äsken piti ihan laskurista tarkistaa että missä kohtaa sitä nyt mennään, ja ollaan taas ikäänkuin kartalla.
Tällä viikolla käytiin siis uudestaan neuvolassa tarkistamassa vauvan tarjontaa, vaikka aika varmahan minä olinkin jo, että olisi kääntynyt raivotarjontaa, kuten sitten olikin. Sen verran terävää monoa tulee tuohon kylkiin ettei mitään epäilystä! Toisaalta pieni pettymys, ja toisaalta sitten hurrrjan jännää! Kuten synnärin tutustumiskäynnilläkin sanoivat, seuraavaksi sinne mennään sitten synnyttämään!
Tällä viikolla alkoi perhe/synnytysvalmennus, ja olin aika pitkälti oikeassa kun etukäteenkin jo mietin että sen anti tulee olemaan itselleni aika mitätön. Mutta mieheni takia sinne on lähdettykin, ja vielä ensiviikolla mennään kun aiheena on synnytys kivunlievityksineen.
Ensiviikolla on edessä viimeinen lääkärineuvola, synnytystapa-arvio. Olisipa kiva saada jonkinlaista painoarviota meidän vauvasta vihdoinkin! Kiinnostaa myös kovasti onko kohdunsuulla tapahtunut minkäänlaisia muutoksia, sillä supistuksia on kuitenkin päivän mittaan mielestäni runsaasti.
Vointini on yleisesti ottaen hyvä vaikka verenpaine on hieman alkanut nousemaan ja jonkinlaista turvotusta on havaittavissa. Supistuksia (kivuttomia) tulee niin levossa kuin liikkeessäkin, ja vatsa on toisinaan kovasti kipeä pinnastaan, iholta, kosketusarka suorastaan. Vauva majailee myös edelleen raivotarjonnasta huolimatta kovin ylhäällä, joten kumartuminen tai ylipäätään istuminen normaalissa asennossa tekee kipeää. Täytyy yrittää muistaa napsia masukuvaa, olo on kyllä nimittäin muhkea!
torstai 30. lokakuuta 2008
keskiviikko 22. lokakuuta 2008
35+2; Vähiin käy...
...viikot nimittäin!
Viime viikonloppuna tuli ensimmäisen kerran sellaisia supistuksia, joista saattoi sanoa että olivat supistuksia, eivät niinkään mitään harjoittelua. Oltiin tietenkin monen sadan kilometrin päässä kotoa, vieraassa kaupungissa, ja mieskin vielä kännissä, ettei varmasti olisi päässyt mukaan saliin jos siitä tositoimiin oltaisi jouduttu. Kevyttä ironiaa.
Supistelu kesti kaikenkaikkiaan parisen tuntua ja alkoi pienen porraskävelyepisodin päätteeksi - hotellissamme oli palohälytys, viidennestä kerroksesta ulos ja myöhemmin takaisin sinne viidenteen kerrokseen, hissiä ei saanut käyttää. Supistuksilla oli väliä vähimmillään kuusi minuuttia, kestoa minuutti, pari. Kipuja ei ollut alkuunsa, mutta sitten alkoi selkää jomottamaan ja alapäätä vihlomaan ikävästi. Mutta sitten mä myöskin nukahdin, ja tadaa, heräsin yhtenä kappaleena, vauva mahassa edelleen.
Sen verran tuosta toimeennuin, että pakkasin kotona jo hieman sairaalakassia valmiiksi. "Tärkeimmät" tietty ensin, eli vauvan kotiutumisvaatteet ;) Kyllä mä oon pöljä!
Neuvolassa käväistiin, ja meitähän kiinnosti vain ja ainoastaan se vauvan tarjonta. Käsikopelolla (terkkari ja th-opiskelija vuorollaan) lopputulos on epäselvä, siksipä sinne neuvolaan mennään heti ensiviikolla uudestaan. Silloin ei ole vielä liian myöhäistä tehdä lähetettä äitiyspolille kääntöyritystä varten. Mutta minäpä nyt alan olemaan aika varma, ettei sitä lähetettä tarvitse tehdä, sillä terävät liikeet ovat ilmaantuneet mulle oikeaan kylkeen ja paineen tunne jalkoväliin. Se on ihan taatusti kääntynyt raivotarjontaan! Ai kamala, tämänhän joutuu sitten ihan oikeasti vielä synnyttämäänkin!!!
Synnyttämisestä puheenollen, tänään käväistiin tutustumassa Kymenlaakson keskussairaalan synnytysosastoon. Oli sinänsä ihan hyvä reissu, että nyt tietää sitten mistä ovesta menee sisään ja missä päin taloa sitä tarvii pyöriä. Aika simppeliä vaikutti olevan noin niinkun muuten. Peruskamaa; myrkynvihreitä kaakeleita ja hemaisevia sairaalan lökäreitä. Jännittää isosti, kuten mieskin jo totesi, seuraavan kerran sinne on asiaa sitten vauvanhakuun.
Ja vielä pysytelläkseni näissä synnytysjutuissa; tuhannesti onnea Haikkis pienestä pojasta! Suloista vauva-arkea teille! Perästä tullaan!
Viime viikonloppuna tuli ensimmäisen kerran sellaisia supistuksia, joista saattoi sanoa että olivat supistuksia, eivät niinkään mitään harjoittelua. Oltiin tietenkin monen sadan kilometrin päässä kotoa, vieraassa kaupungissa, ja mieskin vielä kännissä, ettei varmasti olisi päässyt mukaan saliin jos siitä tositoimiin oltaisi jouduttu. Kevyttä ironiaa.
Supistelu kesti kaikenkaikkiaan parisen tuntua ja alkoi pienen porraskävelyepisodin päätteeksi - hotellissamme oli palohälytys, viidennestä kerroksesta ulos ja myöhemmin takaisin sinne viidenteen kerrokseen, hissiä ei saanut käyttää. Supistuksilla oli väliä vähimmillään kuusi minuuttia, kestoa minuutti, pari. Kipuja ei ollut alkuunsa, mutta sitten alkoi selkää jomottamaan ja alapäätä vihlomaan ikävästi. Mutta sitten mä myöskin nukahdin, ja tadaa, heräsin yhtenä kappaleena, vauva mahassa edelleen.
Sen verran tuosta toimeennuin, että pakkasin kotona jo hieman sairaalakassia valmiiksi. "Tärkeimmät" tietty ensin, eli vauvan kotiutumisvaatteet ;) Kyllä mä oon pöljä!
Neuvolassa käväistiin, ja meitähän kiinnosti vain ja ainoastaan se vauvan tarjonta. Käsikopelolla (terkkari ja th-opiskelija vuorollaan) lopputulos on epäselvä, siksipä sinne neuvolaan mennään heti ensiviikolla uudestaan. Silloin ei ole vielä liian myöhäistä tehdä lähetettä äitiyspolille kääntöyritystä varten. Mutta minäpä nyt alan olemaan aika varma, ettei sitä lähetettä tarvitse tehdä, sillä terävät liikeet ovat ilmaantuneet mulle oikeaan kylkeen ja paineen tunne jalkoväliin. Se on ihan taatusti kääntynyt raivotarjontaan! Ai kamala, tämänhän joutuu sitten ihan oikeasti vielä synnyttämäänkin!!!
Synnyttämisestä puheenollen, tänään käväistiin tutustumassa Kymenlaakson keskussairaalan synnytysosastoon. Oli sinänsä ihan hyvä reissu, että nyt tietää sitten mistä ovesta menee sisään ja missä päin taloa sitä tarvii pyöriä. Aika simppeliä vaikutti olevan noin niinkun muuten. Peruskamaa; myrkynvihreitä kaakeleita ja hemaisevia sairaalan lökäreitä. Jännittää isosti, kuten mieskin jo totesi, seuraavan kerran sinne on asiaa sitten vauvanhakuun.
Ja vielä pysytelläkseni näissä synnytysjutuissa; tuhannesti onnea Haikkis pienestä pojasta! Suloista vauva-arkea teille! Perästä tullaan!
torstai 9. lokakuuta 2008
32+3; Syksy kauneimmillaan!
Syysmasennusta mulla ei ole koskaan ollut. Keväät ovat olleet toisinaan vaikeampia, mutta syksyllä mä olen ihan toimintakykyinen, ellen jopa sanoisi että hivenen tarmokas.
Tää syksy ei sinänsä tee poikkeusta. Meidän pihalla kasvaa iso vanha vaahtera, kesällä sitä arvostaa suuresti kun se takaa pientä varjoa terassille päivän kuumimpaan aikaan, mutta kaikkina näinä kahtena edellisenä syksynä mä olen halunnut kaataa sen; 15-20 jätesäkillistä lehtiä haravoitavana! Nyt mä kuitenkin jo mietin tulevia syksyjä, miten lystiä nättinä kuivana päivänä tuo lehtien haravoiminen isoihin kasoihin tulee olemaan. Ei niinkään tälle haravoijalle kuin sille taaperolle joka siellä saa ryömiä ja myöhemmin hyppiä!
Tuleehan sitä muutenkin mietittyä pitkälle tulevaisuuteen, kuinka sitten kolataan lumet yhteen isoon kasaan ja tehdään hyvä liukumäki omalle pihalle, tehdään eväsretkiä lähimetsiin koiran kanssa, mennään mummon ja papan kanssa veneilemään. Ollaan yhdessä ja välitetään.
Tällä viikolla oon ollut taas paljon kummipojan kanssa - elämäni kakkosmies tällä hetkellä! - ja oli kiva kuulla kun sisko sanoi pojalle että tämä on rakas. Sitä me ei kyllä kotona opittu, tuota lausetta, mutta kuinka helposti sen nyt sanookin silloin kun siltä tuntuu! Usein tuntuukin. On monia asioita joissa tahtoo tulla enemmän omankaltaisekseen vanhempana, ennemmin kuin omien vanhempiensa kaltaiseksi. Mä en halua että mun lapseni täytyy alle kymmenen vanhana kantaa vastuuta sisaruksistaan ja olla reippaampi ja aikuisempi kuin kuuluisikaan. Mun alle kymmenen vanhan ei tarvitse osata käyttää sen enempää astianpesukonetta, imuria kuin pyykkikonettakaan! Ei sillä, että mä aikoisin tehdän kaiken puolesta enkä edellyttäisi kotitöihin osallistumista, vaan että niitä kotitöitä tehdään yhdessä ja aikuisjohtoisesti.
Mitä tämän odotuksen etenemiseen tulee, niin kävin mä tällä viikolla neuvolassakin, ja kaikki on siltä osin edelleen ok. Perätila on edelleen perätila, odotellaan tässä nyt sinne viikolle 34 asti (jolloin on siis seuraava neuvolakin) että huvittaako tätä kääntyä oma-aloitteisesti vai tarviiko siinä vähän "tuuppausta", eli lähetteen äitiyspoliklinikalle. Mä menisin mielelläni, sehän tietää ultraa...
Tää syksy ei sinänsä tee poikkeusta. Meidän pihalla kasvaa iso vanha vaahtera, kesällä sitä arvostaa suuresti kun se takaa pientä varjoa terassille päivän kuumimpaan aikaan, mutta kaikkina näinä kahtena edellisenä syksynä mä olen halunnut kaataa sen; 15-20 jätesäkillistä lehtiä haravoitavana! Nyt mä kuitenkin jo mietin tulevia syksyjä, miten lystiä nättinä kuivana päivänä tuo lehtien haravoiminen isoihin kasoihin tulee olemaan. Ei niinkään tälle haravoijalle kuin sille taaperolle joka siellä saa ryömiä ja myöhemmin hyppiä!
Tuleehan sitä muutenkin mietittyä pitkälle tulevaisuuteen, kuinka sitten kolataan lumet yhteen isoon kasaan ja tehdään hyvä liukumäki omalle pihalle, tehdään eväsretkiä lähimetsiin koiran kanssa, mennään mummon ja papan kanssa veneilemään. Ollaan yhdessä ja välitetään.
Tällä viikolla oon ollut taas paljon kummipojan kanssa - elämäni kakkosmies tällä hetkellä! - ja oli kiva kuulla kun sisko sanoi pojalle että tämä on rakas. Sitä me ei kyllä kotona opittu, tuota lausetta, mutta kuinka helposti sen nyt sanookin silloin kun siltä tuntuu! Usein tuntuukin. On monia asioita joissa tahtoo tulla enemmän omankaltaisekseen vanhempana, ennemmin kuin omien vanhempiensa kaltaiseksi. Mä en halua että mun lapseni täytyy alle kymmenen vanhana kantaa vastuuta sisaruksistaan ja olla reippaampi ja aikuisempi kuin kuuluisikaan. Mun alle kymmenen vanhan ei tarvitse osata käyttää sen enempää astianpesukonetta, imuria kuin pyykkikonettakaan! Ei sillä, että mä aikoisin tehdän kaiken puolesta enkä edellyttäisi kotitöihin osallistumista, vaan että niitä kotitöitä tehdään yhdessä ja aikuisjohtoisesti.
Mitä tämän odotuksen etenemiseen tulee, niin kävin mä tällä viikolla neuvolassakin, ja kaikki on siltä osin edelleen ok. Perätila on edelleen perätila, odotellaan tässä nyt sinne viikolle 34 asti (jolloin on siis seuraava neuvolakin) että huvittaako tätä kääntyä oma-aloitteisesti vai tarviiko siinä vähän "tuuppausta", eli lähetteen äitiyspoliklinikalle. Mä menisin mielelläni, sehän tietää ultraa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)