sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Pitkän tien päätös


Aloitin tämän blogin maaliskuussa ja rajasin sen aihepiirin jo silloin koskemaan ensimmäistä odotustani. Nyt tästä voisi periaatteessa jatkaa, kirjoittelisi vauvaperheen arjesta, mutta faktaa on, että aika ei riitä!


Niinpä mä tänään kolmeviikkoisen tyttövauvan äitinä päätän tämän odotusblogin, ja kiitän sen lukijoita myötäelämisestä odotuksessani, joka oli sanalla sanoen IHANA. Toivottavasti jokunen oman odotuksensa alkutaipaleella matkaava löytää täältä lohtua ja apua, vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin.


Me siis kuitataan ja kiitetään.
Arki on yhtä harjoittelua vielä, mitään ei osata eikä yksikään päivä ole edellisen kopio. Mutta meillä on kivaa, me ollaan niin in love (sekä vauvaan että toisiimme - lässynlää...) ja jotenkuten sekaisin.
Tavoiteltava olotila.

torstai 11. joulukuuta 2008

Synnytystarina

Torstaina 4.12. rv40+3 mulla oli aamulla neuvola, jossa pessimistisesti varattiin aikaa vielä seuraavallekin viikolle, tiistaille. Todettiin että vauva on kyllä edelleen tiukasti lähtökuopissa, mutta ainoa terkkarin mielestä synnytyksen lähenemiseen viittaava oire mun voinnissani oli olematon ruokahalu. Iltapäivällä lähdin yksinäni kaupungille hoitamaan asioita, törmäsin isäänikin joka ensisanoikseen huudahti että "vieläkö sä oot siinä?!". Pääsin kaupoilta kotiin n. klo 16 ja aika heti kotiin päästyäni alkoi supistella. Ei mitenkään uudella tavalla, samanlaisia supistuksia oli ollut jo useampana iltana muutaman tunnin sarjoissa. Tällä kertaa supistukset kuitenkin jatkuivat ja jatkuivat yötä kohti. Soitin synnärille, jossa neuvottiin ottamaan Panadolia, kuuma suihku ja yrittämään nukkumista. Se ei ensikertalaista noin niinkun neuvona juuri huojentanut!

Perjantaina 5.12. Olin valvonut koko yön kellottaen supistuksia jotka tulivat vähintään vartin, pienimmillään kuuden minuutin välein. Ne eivät olleet voimistuneet yön aikana, ja tuntuivat lähinnä jomottavana särkynä pakaroissa ja alaselässä. Herätin mieheni viiden aikaan aamusta, kerroin tilanteen ja totesin että hänen ei kannata sinä päivänä mennä töihin, sillä haluan lähteä näytille synnärille heti aamusta. Soittelinkin sinne, ja yövuorossa olevan kätilön (joka oli muuten tuttuni harrastusten parista) kanssa sovittiin että ajoitan sinne menoni niin, että aamuvuorolaiset ovat jo töissä. Kuuden jälkeen lähdettiin siis ajamaan Kotkaan, jonne meiltä ajaa jotain kolme varttia.

Synnärillä minut otettiin käyrille, supistuksia tuli edelleen samaan tahtiin kuin kotonakin. Sisätutkimuksessa todettiin kuitenkin, että olin vain väljästi sormelle auki, joskin kohdunkaula oli kokonaan kadonnut. Sain itse päättää jäämmekö sinne makoilemaan vai lähdemmekö kotiin, ja valitsin jälkimmäisen, ihan jo senkin takia etten pitänyt minut vastaanottaneesta kätilöstä ollenkaan.

Kotona sain kokonaan valvotun yön jälkeen nukuttua vihdoinkin pari tuntia, joskin havahduin kyllä supistuksiin, ja lopulta klo 11.30 nousin ylös saaden niin kovan supistuksen ettei sellaista ollutkaan tullut siihen mennessä. Suoli tyhjeni mukavasti, ja limatulppaa tuli reilusti. Siinä kohtaa päätin, että varmaan ihan fiksua järjestää koiralle hoitopaikka ja pakata se sairaalakassi nyt ihan kokonaan valmiiksi, että josko tää tästä koituis ihan oikeasti lähdöksi. Iltapäivällä lähdettiin ajamaan uudestaan Kotkaan, perillä oltiin 17.30. Nyt vastaanottavassa kätilössä oli ihan toisella tapaa luonnetta, ja tuli hyvä mieli heti jo eteisessä. Sisätutkimuksessa todettiin meidän molempien yllätykseksi kätilön sanoin "ihan hyvä tilanne, kolme senttiä oot auki ja kalvorakkula pullottaa" - mä kun olin edelleen sitä mieltä että kotiin täältä kuiteski laittavat! Eikä mitä, sairaalan vaatteet päälle ja päästiin samantien saliin. Varsinaisia kipuja ei ollut siinä kohtaa vielä, tai lähinnä ei ainakaan tarvetta kivunlievitykselle. Kalvorakkulasta huolimatta pystyin kävelemäänkin edelleen vaappumatta. Kätilö naurahtikin mulle, että en ollenkaan vaikuta siltä että olisin synnyttämässä. Pääsin kokeilemaan ammetta, joka ei sinänsä tuntunut mua paljoa auttavan, enemmän sain apua kuumasta suihkuttelusta vatsalle ja alaselälle supistuksen aikana. Ammeessa viihdyin reilun tunnin.

Iltavuoro vaihtui yövuoroksi ja sain taas uuden, mukavan asiallisen kätilön. Supistuksissa alkoi olemaan sen verran terää, että kokeiltiin ilokaasua. Olihan se vähän ällöttävän hajuista ja makuista, mutta kyllä siitä apua oli kun uskalsin vaan ihan oikeasti hengittää siitä maskista fuskaamatta. Asennoista olin todennut, että makuuasennossa supistukset tuntuivat kertakaikkiaan kamalilta, paras oli vaan seisoa ja keinutella itseään. Satuinpa kuitenkin olemaan lepäilemässä vuoteessa klo 21.30 kun supistuksen aikana kuului poksahdus ja lapsivedet tulvi vuoteeseen. Hitto, se tuntui ikävältä!! Yhtäaikaa alkoi todenteolla pelottamaan/jännittämään, sillä tiesin, että kun vedet menee, supistukset yleenä muuttaa muotoaan kovemmiksi.

Niin ne tekikin. Olin neljä senttiä auki, eikä mennyt kovin pitkään kun ilokaasusta ei ollut enää apua. Kätilö totesi että taidan tarvita epiduraalin, enkä vastustellut yhtään. Sitten alettiin odottelemaan anestesialääkäriä, ja sillä välin kätilö kanyloi minut - mikä melkein sattui enemmän kuin supistukset - ja minä yritin edelleen saada jotain lohtua siitä ilokaasusta, jota en kuitenkaan pystynyt hengittämään supistuksen huipun yli. Pysyin nippanappa tolpillani, jalat kun tärisivät niin kauheasti. Kipuhuipun koittaessa lensi kaasumaski nurkkaan ja ainoa mistä tuntui olevan vähän lohtua oli roikkua miehen kaulassa ja ulista. Korkealta ja kovaa!

Anestesialääkärin tulo kesti kaikenkaikkiaan 2,5h!
Siinä vaiheessa olin jo 8cm auki, eikä epiduraalista olisi ollut minulle enää mitään hyötyä, joten sain mini-spinaalin. Sama juttu, mutta eri kohtaan, eri annostus. Kai. Ihan sama, pääasia että siitä oli hyötyä!!! Kivut katosivat liki sillä sekunnilla kun piikki selkään iskettiin - se ei muuten sattunutkaan sitten yhtään! - ja kylkeä käännettiin. Jäljelle jäi vaan pieni horkkatärinä, jossa osansa oli jännitykselläkin. Aika pian puudutuksen jälkeen kätilö totesi mun olevan kokonaan auki, ja mä olin, että jes! Kohta ponnistetaan eikä mua satu yhtään! Pienet unetkin siinä sain otettua.

Sinänsä olin vähän väärässä, sillä nyt sitten odoteltiin ihan rauhassa että se autuaallinen puutunut olotila väistyi ja aloin taas tuntea supistukset ja ponnistamisen tarpeen. Se koitti sitten klo 02.45, muistan kun kattoin kelloa ja ajattelin että joo, vartti maksimissaan ja tää on pihalla. No eihän se nyt ihan niin vikkelään tapahtunutkaan. Ponnistaminen oli yllättävän vaikeaa, suunnan tajusin kyllä, mutta turhautti kun ei tuntunut että mitään tapahtuisi. Onneksi kätilö oli tosi kannustava. Kolme varttia mä sitten pinnistelin ja ponnistelin minkä jaksoin, enkä enää kyllä paljoa jaksanutkaan. Välilihaa puuduteltiin ja pehmiteltiin ja lopulta tehtiin episiotomia. Huoneessa oli kätilöni lisäksi lääkäri, joka oli tullut paikalle mieheni kertoman mukaan jo pian puudutuksen saatuani, sillä vauvan sydänäänet oli laskeneet rajusti (olin ollut hetken kuulemma pää alaspäinkin vuoteessa jotta vauvaa saatiin työnnettyä vähän ylemmäs kanavassa - itsellä ei mitään havaintoa moisesta!), kuten tekivät nyt ponnistaessanikin. Myös toinen kätilö pyydettiin paikalle, joka sitten loppupeleissä painoi vauvan ulos ponnistaessani vatsan päältä. Mies sanoi, että siinä kohtaa hänen oli katsottava muualle, oli niin rajun näköistä toimintaa, ja kyllä mäkin koin vähintään tukehtuvani. Itse syntymä ei sinänsä sattunut, eikä tuntunut juuri kuin plumpsahduksena, niin hyvin oli puudutettu. Mä kyselin vaan että kuka sieltä tuli, kukaan ei muistanut mainita. Mies koki elämänsä pisimmän sekuntin, kun vauva ei päästänyt ääntäkään. Hyvin se sitten kuitenkin virkosi ja sain hänet paitani alle. Pienen tyttäreni. Mä kun olin koko ajan odottanut poikaa.

Siinä sitten oltiin ja ihmeteltiin hetki sitä likaista myttyä rinnallani. Pienet itkut pääsi tuoreilta vanhemmilta. Mulla oli hyvä olo, mihinkään ei koskenut, ainoastaan tärisytti kovasti. Fyysinen rasitus ja stressi purkaantui mulla niin, että somasti oksensin sitten päälleni. Kätilö ompeli leikkaamansa epparin, muita repeämiä ei tullutkaan. Ennen osastolle siirtymistä saatiin aamupalaa. Tyttö nukkui rauhallisesti imettyään ennen sitä kolme varttia rintaa.

Mä sain itse valita mistä hetkestä synnytys merkittiin käynnistyneeksi, ja valitsin sen ensimmäisen äkäisen supistuksen perjantai-aamupäivällä. Kokonaiskestoksi merkattiin siis 15h, vaikka tosiasiassahan yhtäjaksoisia supistuksia tuli sieltä torstai-iltapäivästä asti. Synnytyksestä jäi kuitenkin todella hyvä mieli, samoin kuin odotusajasta!

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Neiti!


6.12. klo 3:30 syntyi (kuten varsin osuvasti valtaosa oli veikannut) tyttövauvamme. Mittaa oli 50cm ja painoa 3244g.
Palaan tunnelmiin myöhemmin. Nyt tämä elämä on yhtä imetystä :)

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

40+2; Emotions

Pakko kirjottaa tänäänkin. Ketään tuskin häiritsee.

Tää varmaan kuuluu näihin viimeisiin päiviin, kun on tunteet pinnassa. Ei edes pinnassa, vaan ihan päällä. Itkettää koko ajan, pienistäkin asioista liikutun tosi kovasti. Eilen illalla tuli iso parku koiran takia. Se tuijotteli minua kaiken päivää niillä tummilla silmillään, ja kun ajattelin mitä sen mielessä mahtaa liikkua... Se on jo vanha, täyttää kahdeksan, ja realiteetit on siinä, ettei sillä ole enää niin montaa vuotta edessään kuin on takanaan. Sydän pakahtuu kun ajatteleekin, että tulee vielä se päivä kun joudumme saattelemaan sen viimeiselle matkalleen. Nyt vielä, kun sitä joutui käyttämään eläinlääkärissä yllättävän krempan takia, niin huoli oli kova. Koiralla kuitenkin jotain niinkin hoidettavissa olevaa kuin virtsatieinfektio, vaikka oirehtikin kovin epätyypillisesti verenvuodolla.

Televisio saa mut itkemään sen seittemän kertaa päivässä. Pampers-mainos, se missä on kymmeniä vastasyntyneitä ja lauletaan Happy Birthday... Sairaala-sarjan jokainen synnytys (eilinen oli muuten juuri sellainen jonka miekin haluaisin!)... Tanssi jos osaat, ne huikeat suoritukset ja onnen hetket kun pääseekin jatkoon... Voih. Mutta eihän itku ole pahasta.

Mikähän tässä sitten näin herkistää, hormoonitko? Vaiko se, että tässä onkin oikeasti hieman väsynyt ja kypsä raskaana oloon?
Voipi olla että huomenna on taas sellainen olo, että on kirjoitettava sananen tai pari. Neuvolassa on ainakin käytävä.

tiistai 2. joulukuuta 2008

40+1; Jokojokojoko?

"Tämä on puoliautomaattinen vastausviesti Jemmalta. Onneksi olkoon, olette noin 130. kysyjä tämän päivän aikana! Hyvää kuuluu, enkä ole synnyttämässä/synnyttänyt. Hyvää päivänjatkoa!"

Marjaana tuolla jo kerkesi edellisen viestin kommenteissa jokottelemaan, eilenhän oli siis laskettu aika! Tuollainen multa löytyy puhelimesta, mutta valmiille viestille ei kyllä ole vielä ollut paljoakaan käyttöä. Aika vähän nuo sukulaiset ja kaverit on kyselleet, sen verran vain ettei vielä ärsytä. Kovasti monella taholla jo veikkaillaan että minä päivänä tämä voisi syntyä, tälle viikolle oli veikattu tätä päivää ja sitten perjantaita. Tämä päivä on varmaan jo menetetty.

Viime lauantaina illalla supisteli ensimmäisen kerran (näin loppuraskaudesta) pidempään ja säännöllisesti, mutta sitten ne menetti teränsä ja päätin lähteä kolmen ja puolen tunnin kuluttua nukkumaan. Aamulla ei ollut uusia perheenjäseniä peiton alla :D.
Parina yönä olen herännyt yhteen kipakampaan supistukseen joka on polttanut selässä ja sisäreisissä. Mutta ei tullut jatkoa.
Seuraavan "limaraportin" voi skrollata yli, jos on vähän herkempi:
Limainen valkovuoto on todella runsasta, väriltään jotain vaaleanpunaisen ja oranssin väliltä, sisältäen myös isoja sitkeän näköisiä klimppejä. Mä tulkitsen tota vuotoa niin, että limatulppa on pikkuhiljaa häviämässä. Tosin tosta väristä mä kyllä kysyn torstaina neuvolassa...

Me niin toivotaan miehen kanssa, että se varsinainen synnytys alkaisi kotona vesien menolla, sitten ainakin tietäisi että tää on nyt sitä itteään, kohta pitää mennä. Parina iltana kalvot on jo rutisseet ja naksahdelleet hyvän kuuloisesti, muttei mitään ole tullut ulos. Rusi liikkuu ehkä hieman vähemmän kuin aikaisemmin, mutta se on sinänsä loogista, kun alkaa kuitenkin olemaan mahassaoloaikansa maksimikoossa. Neuvolan täti muuten käsikopelolla sanoi arviotaan koosta, ettei ihan pienenpieni, muttei suurensuurikaan. Sitähän minäkin uumoilin, me ollaan miehen kanssa molemmat kuitenkin juuri semmoisia keskikäyrä-vauvoja oltu syntyessämme. Veikkaan 50-53cm ja maks. 4kg.

Päivittelen torstain neuvolan jälkeen seuraavan kerran, ellei tässä sitten tarvi tosiaan lähteä synnärille ennen sitä. Eikös ne vauvat synny useimmiten rv:lla 40+2? ;)

perjantai 28. marraskuuta 2008

39+4; The Eagle has landed!


Siinäpä teille laskeutunut maha! (Ihan kauhean hehkeänä taas...)
Ei tuota ole kuitenkaan merkittävästi raskaampaa kantaa kuin aikaisemminkaan. Kävelyssä pientä vaappumista hetkittäin havaittavissa, mutta ihmekö tuo, kun vauvalla on ns. nuppi kupissa, eli pää alhaalla lantiossa kiinnittyneenä. Kipuilua ei ole kuitenkaan sen enempää kuin aikaisemminkaan, mikä hieman suorastaan hämmästyttää.
Tässä oltaisiin siis ihan valmiita lähtemään synnärille, ihan koska vaan. Ihmeen vähän jännittää! Tänään neuvolassakin totesin sekä itseni että mieheni puolesta, että kumman rauhallinen olo on. Se voi tietysti johtua siitäkin, että oon ainakin itse henkisesti enemmän valmistautunut siihen, että tämä odotus menee reilusti yliaikaiseksi ennemmin kuin synnytys alkaa spontaanisti lasketun ajan tienoilla. Niinhän se taitaa tilastollisestikin mennä (tosin mitään tilastoa en tähän nyt tiedä todisteeksi).
Tämä odotus on ollut kyllä onnellisen hämmentävää aikaa. Ei ollenkaan vastannut sitä mitä kuvittelin; On ollut helppoa, mukavaa, onnellista kaikinpuolin. Niin mun voinnin, vauvan kehityksen kuin meidän parisuhteenkin kannalta. Ja vaikka kuvassa tuo maha näyttää valtavalta, niin todellisuudessa tämän kanssa on pysynyt yllättävän ketteränä ja liikuntakykyisenä ihan näihin päiviin saakka. Siitä mä olen sanoinkuvaamattoman tyytyväinen, että vatsanahka on kestänyt repeytymättä. Vaikka mä olenkin aikaisemman lihomiseni takia varsin arpeutunut kauttaaltaan, ihan oikeita raskausarpia ei vielä ole tullut. Painonnousu jäi tavoitteeni mukaisesti alle kymmeneen kiloon, tänään vaaka näytti 91kg. Painoin ensimmäisellä neuvolakäynnillä 84kg ja vuosi sitten painoin 95kg. (Tuossa muuten saattaa piillä selitys sille miksi vatsanahka kesti tämän venytyksen, onhan se venynyt ennenkin...)
Synnytyksen jälkeen arvatkaa mitä mä odotan eniten?
SPINNING-tuntia!!!
Toivottavasti jo tammikuussa pääsis...

perjantai 21. marraskuuta 2008

38+4; Winter wonderland

Voi vitsi miten on ulkona kaunista! Puut ja pensaat pienessä lumivaipassa, pakkasilma ja auringonpaiste! Aina oon odottanut ensilunta innolla ja tykännyt talvesta, eikä tää vuosi tee poikkeusta. Ja kohta on joulukin! Aaton lapsena joulu on aina merkinnyt mulle paljon. Tänä vuonna joulu (ja uusivuosi ja vappu ja juhannus...) onkin ihan ennen kokematon, kun on talossa vauva. Tuohan se siihen ihan oman ulottuvuutensa.

Neuvolassa käväistiin tänä aamuna mieheni kanssa, kuuntelemassa taas Rusin sydänääniä. Kaikki vaikuttaisi mahassa olevan hyvin. Raivotarjonnassa on edelleen, eikä pää ole vielä kunnolla kiinnittynyt, minkä arvelinkin päätellen siitä että mun on edelleen helppo kävellä "normaalisti" - mä en vaapu. Lantiota ei särje eikä ole sellainen olo että olisi keilapallo jalkovälissä. Painoa mitatessa pääsi pieni perkele siinä vaa'alla, viikossa oli tullut tasan kilo lisää. No, onneksi turvotus on ihan silminnähtävää sormissa ja kasvoilla. Pissassa ei ollut kuitenkaan valkuaista eikä verenpaineetkaan nousseet. Hyvä olohan mulla on, ainoa mikä vaivaa on närästys. Kohtu on edelleen korkealla ja vauvan peppu vielä ihan kiinni yläseinässä. Puskee siellä mulle hapot suuhun yhtenään. No, ei mitään mitä Rennie ei korjaisi.

Rusin huone on valmis! Oon kokonaisuuteen tosi tyytyväinen, vaikka lopputulos vielä vähän viimeistelemätön onkin. Seinille on tulossa pari taulua lisää, jahka saan ne kehystettyä. Kuvia huoneesta löytyy tästä ketjusta.