Olen ollut nyt tietoisesti kuukauden raskaana. Ihana kuukausi, kaikesta pahoinvoinnista huolimatta. Eilen kuitenkin tajusin että tää kuukausi on mennyt vähän vajaalla liekillä. Mä olen unohtanut elää.
Pahoinvoinnin takia tuli muutaman viikon tauko liikuntaharrastuksiin, mutta nyt kun olo on hyvä ja ruoka maistuu taas, uskalsin eilen mennä pitkästä aikaa spinningiin. Tosi hyvä että menin, tuli niin hyvä olo! Hikoilu ei kyllä vastannut aiempaa, mutta hien pintaan saaminen silti aiheutti valtavan endorfiinipiikin. Lisää tätä! Täytyy kyllä rehellisyyden nimissä sanoa, ettei tuota lajia voine enää harrastaa kovin pitkään; MAHA alkaa olla tiellä! Se osuu jo reisiin kun polkee mahdollisimman matalalla, eikä "rytkytys" varmaan tee kovin hyvää kohdunkannattimille. Mitään kipuja en tuntenut missään, mutta varmaan täytyy alkaa vaihtamaan rauhallisimpiin lattiatunteihin, Bodypumpiin ja -balanceen. Kovasti optimistisena ajattelen että varmaan vielä tämän kesän yli jaksan mahasta huolimatta liikkua. Painonhallinnan kannalta se olisi niin tärkeää.
Meillähän moottoripyöräillään, omistan Suzuki GSX750F:n jolla on ajeltu nyt jo kahtena kesänä niin lyhyttä kuin pitkääkin matkaa. Tämä raskaus on siinä mielessä vähän "pieleen ajoitettu", että ajokausi jää nyt omalta osaltani varsin lyhyeksi. Muutamien läheisteni mielestä minulla ei - vedoten tähän siunattuun tilaani - tarvitsisi olla tänä vuonna ollenkaan ajokautta, ja pitkään mietin itsekin että noustako satulaan vai ei. Eilen kuitenkin nousin. HEMMETIN HYVÄ! Jo ihan oman mielenterveytenikin takia lienee tärkeää että teen asioita joista pidän ja joista minulle tulee hyvä mieli. Moottoripyöräily oli ehdottomasti sitä! Varusteissa on tilaa vatsalle vielä vähän kasvaa (viime kesästä painoa on kymmenen kiloa vähemmän), eikä mahakaan osu vielä tankkiin, joten varmaan ainakin kuukauden ajan vielä uskallan ajella. Ei nyt mitään Lapin reissua ole suunnitelmissa, ihan jo pelkkä työmatka tai lähitienoon huviajelut riittää.
Kyllähän sen tietää, että jos liikenneonnettomuudessa toisena osapuolena on moottoripyörä, niin kakkoseksi jää ja vahinkoja sattuu. Toisaalta, niin se voi olla ihan uudehkolla turvallisella autollakin ajellessa, puhumattakaan fillaroimisesta tai kävelemisestä. Kaikessa on riskinsä. Vaikka tässä raskaana ollaankin, ei liene kuitenkaan minun tarkoitus hautautua neljän seinän sisään puoleksi vuodeksi suojelemaan vatsan sisältöä maailman vaaroilta. Kotiinkin on moni kuollut.
Sitten vielä tämän viikon huomiot ja uutiset;
Maha on siis todella alkanut kasvaa, olo on jännällä tapaa "täysi" koko ajan. Etenkin iltaisella pienen turvotuksen kera vatsa on ihan silminnähtävä. Rinnat ovat edelleen kipeät ja turvonneet, ja alavatsalla tuntuu ajoittain pieniä nippailuja, mutta nykyään nippailuja tuntuu myös kyljissä ja sisäreisissä. Lienee jotain kohdunkasvukipuja, kannattimien venymistä tai ehkä jo harkkasuppareita.
Meillähän näiden hankintojen kanssa ollaan oltu varsin aikaisessa, ja eilen tuli siis matkahuollon kautta meidän VAUNUT! Hankin Vaunulasta Firkon F7-yhdistelmät, joissa on puolikova kantokoppa. Väriltään vaunut ovat vihreä-beiget, ja lupaan niistä kuvia tässä vaikka ensiviikolla! Ensiviikolla odotan saapuvaksi myös turvakaukalon, jonka sieltä huuto.netistä ostin.
tiistai 29. huhtikuuta 2008
tiistai 22. huhtikuuta 2008
8+6; Pelkoja ja pähkäilyjä.
Sairaslomaa tuli haettua vielä toinenkin viikko pahoinvoinnin takia, mutta olo alkaa olla jo varsin inhimillinen, kunhan muistan vaan syödä tarpeeksi usein. Viikonloppuna aion mennä taas töihin.
Tämä pahoinvoinnin helpottaminen ei sinänsä helpota minua itseäni yhtään, sillä se saa pelkäämään kahta kauheammin ettei vauva ole enää elossa. Minulle jotenkin avautui vasta tässä kuluneen vuoden aikana se, miten yleistä keskenmeno ensimmäisen kolmanneksen aikana onkaan. Etenkin nettipalstoilla ja blogimaailmassa se vaikuttaa olevan käsittämättömän yleistä tai sitten siitä kertominen on vain helpompaa. Jokaisella vessareissulla pelkään paperiin tulevan veristä vuotoa, etenkin nyt kun valkovuotohanat ovat varsin löysällä. Vatsakivut (vaikkapa ihan ilmavaivoista johtuvat) tulkitsen vähintään munatorven repeämiksi. Ihan varmasti olin tuntevinani eilen illalla tissini vähemmän kipeiksi kuin aikaisemmin, ja sekin harmitti. Olisi varmaan sittenkin pitänyt mennä sinne alkuraskauden ultraan...
Ei nämä pelot tule hälvenemään mihinkään ennen niskaturvotus-ultraa, jonne sain kutsun 13.5. Olen tuolloin kahdennellatoista raskausviikolla.
Kaikista peloista huolimatta maalailemme mielikuvia mieheni kanssa joka ilta ennen nukkumaankäymistä sellaisista hetkistä joita elämäämme on tämän syksyn ja seuraavan talven myötä tulossa. On mietitty (eli siis minä olen miettinyt...) mm. ristiäisten pitopaikkaa ja tarjoiluja, ensimmäistä joulua perheenä, lomamatkoja, kesää pienen taaperon kanssa. On hirveän selvää, ettei elämämme tule koskaan olemaan enää samanlaista, mutta siitä tulee monin tavoin rikkaampaa. Odotettua ja toivottua.
Kunpa tämä, tällä hetkellä työnimeltään Rusina, kestäisi matkassa.
Tämä pahoinvoinnin helpottaminen ei sinänsä helpota minua itseäni yhtään, sillä se saa pelkäämään kahta kauheammin ettei vauva ole enää elossa. Minulle jotenkin avautui vasta tässä kuluneen vuoden aikana se, miten yleistä keskenmeno ensimmäisen kolmanneksen aikana onkaan. Etenkin nettipalstoilla ja blogimaailmassa se vaikuttaa olevan käsittämättömän yleistä tai sitten siitä kertominen on vain helpompaa. Jokaisella vessareissulla pelkään paperiin tulevan veristä vuotoa, etenkin nyt kun valkovuotohanat ovat varsin löysällä. Vatsakivut (vaikkapa ihan ilmavaivoista johtuvat) tulkitsen vähintään munatorven repeämiksi. Ihan varmasti olin tuntevinani eilen illalla tissini vähemmän kipeiksi kuin aikaisemmin, ja sekin harmitti. Olisi varmaan sittenkin pitänyt mennä sinne alkuraskauden ultraan...
Ei nämä pelot tule hälvenemään mihinkään ennen niskaturvotus-ultraa, jonne sain kutsun 13.5. Olen tuolloin kahdennellatoista raskausviikolla.
Kaikista peloista huolimatta maalailemme mielikuvia mieheni kanssa joka ilta ennen nukkumaankäymistä sellaisista hetkistä joita elämäämme on tämän syksyn ja seuraavan talven myötä tulossa. On mietitty (eli siis minä olen miettinyt...) mm. ristiäisten pitopaikkaa ja tarjoiluja, ensimmäistä joulua perheenä, lomamatkoja, kesää pienen taaperon kanssa. On hirveän selvää, ettei elämämme tule koskaan olemaan enää samanlaista, mutta siitä tulee monin tavoin rikkaampaa. Odotettua ja toivottua.
Kunpa tämä, tällä hetkellä työnimeltään Rusina, kestäisi matkassa.
perjantai 18. huhtikuuta 2008
8+2; ensimmäinen neuvola
Sitä mennään jo hyvää vauhtia yhdeksännellä viikolla! Päivät aamukammassa vaan vähenee, vaikka toisina päivinä tuntuukin niin siltä ettei aika kulu mihinkään. Saanen huomauttaa heti alkuun että raskausviikkolaskuissa on tästä eteenpäin päivän lisäys, viikonvaihtopäivänä on nyt siis keskiviikko ja laskettu aika on 26.11. Näin siis ainakin ultraan asti.
No mutta siis se ensimmäinen neuvolakäynti, sehän oli enimmäkseen sellainen "kyselytunti", sillä näin pienillä viikoilla (ja suurella vatsarasvakerroksella) ei sydänääniä juuri kannata metsästää Dobblerilla, ei ne kuulu yleensä. Papereiden täyttämistä ja kymmenittäin esitteitä. Ei luentoja mistään aiheista, ei edes tästä odottajan ylipainosta ja "sokerivauvan" mahdollisuudesta - oikeastaan päinvastoin! Paino on edelleen tippunut tässä odotuksen aikana, ja nyt sille saisi tulla pieni stop, laihduttamistahan ei sinänsä suositella odotusaikana. Järkevää syömistä kylläkin. Mutta koska mulla BMI oli yli sen 28 niin sokerirasitustestiin odottelen kutsua heinä-elokuun vaihteessa, noin rv 26. Minkäänlaista listaa kielletyistä ruoka-aineista en saanut enkä edes kaivannut, näihin viikkoihin mennessä sitä on kerennyt netistä surffaamaan tietoa aiheesta jo vaikka millä mitalla, ja sanottakoon vaikka näin, että edelleen aion edetä tervettä maalaisjärkeä käyttäen.
En yleensä anna sh/th-opiskelijoiden osallistua vastaanottokäynteihini, sillä olen itsekin hoitaja, enkä halua että joskus mahdollinen työkaverini on ollut mukana mihinkään intiimiasioihini liittyvässä. Nyt kuitenkin sallin th-opiskelijan läsnäolon kun tiesin ettei mitään erikoisempaa tapahdu. Tämä olikin erityisen taitava ottamaan verinäytteen, mistä olin mielissäni. Odottajaltahan selvitetään mm. veriryhmä perinpohjin. Hemoglobiinini oli loistava 145, tuosta tosin tulin epäilleeksi että noinkohan olen sittenkin vähän kuivahtanut tämän pahoinvoinnin myötä, ei se ole muistaakseni ikinä ollut noin hyvä. Lähtöasetelmaksi tämä on kuitenkin ihan ok, eipä tarvitse mitään rautalisiä toistaiseksi.
Eilen kävin sairasloman jälkeen kokeilemassa työntekoa iltavuoron verran, ja vaikeaahan se oli, oksensin enemmän kuin kotona! Hoitotyö hajumaailmoineen ei todella taida olla odottajaa varten se kaikkein optimaalisin työympäristö. Tänään kävin uudestaan työterveyshuollossa ja sain viikon jatkoa sairaslomalle. Toivon että tämä olo alkaa tästä pikkuhiljaa helpottamaan, yleensä pahoinvointipiikki asettuu näihin 8-9 raskausviikon tietämille. Onhan niitä kauhukertomuksia kuitenkin kuultu pitkälle puoleenväliinkin kestäneestä pahoinvoinnista... Toivottavasti ei mun kohdalla nyt mene niin! Jonkinlaista kodinhengetärtä tänne kaipaisin, ympärivuorokautista seisovaa pöytää, jotain Harry Pottermaista taikavoimaa jolla voisi loihtia juuri sitä mitä milloinkin tekee mieli. Jos itse joutuu valmistamaan, valmistuksen aikana mieliteko muuttuu etomiseksi ja ällötykseksi. Yhtenä iltana teki mieli Opera-pizzaa, mutta se 20 min mikä meni kotiinkuljetuksessa oli auttamatta liian paljon. En saanut syötyä kuin yhden palan. Eilen löysin lähikaupasta kevään ensimmäisiä vesimeloneja, ja voi ihanuus miten se olikin hyvää!
Työterveyslääkäri kehoitti irroittautumaan kotiympyröistä, kertoi sen tepsineen monen kohdalla pahoinvointiin. Me lähdetään siis viikonlopuksi mökille miehen mummon ja vaarin hellään huomaan. Mun tekee mieli viiliä, tarvii siis mennä kaupan kautta.
No mutta siis se ensimmäinen neuvolakäynti, sehän oli enimmäkseen sellainen "kyselytunti", sillä näin pienillä viikoilla (ja suurella vatsarasvakerroksella) ei sydänääniä juuri kannata metsästää Dobblerilla, ei ne kuulu yleensä. Papereiden täyttämistä ja kymmenittäin esitteitä. Ei luentoja mistään aiheista, ei edes tästä odottajan ylipainosta ja "sokerivauvan" mahdollisuudesta - oikeastaan päinvastoin! Paino on edelleen tippunut tässä odotuksen aikana, ja nyt sille saisi tulla pieni stop, laihduttamistahan ei sinänsä suositella odotusaikana. Järkevää syömistä kylläkin. Mutta koska mulla BMI oli yli sen 28 niin sokerirasitustestiin odottelen kutsua heinä-elokuun vaihteessa, noin rv 26. Minkäänlaista listaa kielletyistä ruoka-aineista en saanut enkä edes kaivannut, näihin viikkoihin mennessä sitä on kerennyt netistä surffaamaan tietoa aiheesta jo vaikka millä mitalla, ja sanottakoon vaikka näin, että edelleen aion edetä tervettä maalaisjärkeä käyttäen.
En yleensä anna sh/th-opiskelijoiden osallistua vastaanottokäynteihini, sillä olen itsekin hoitaja, enkä halua että joskus mahdollinen työkaverini on ollut mukana mihinkään intiimiasioihini liittyvässä. Nyt kuitenkin sallin th-opiskelijan läsnäolon kun tiesin ettei mitään erikoisempaa tapahdu. Tämä olikin erityisen taitava ottamaan verinäytteen, mistä olin mielissäni. Odottajaltahan selvitetään mm. veriryhmä perinpohjin. Hemoglobiinini oli loistava 145, tuosta tosin tulin epäilleeksi että noinkohan olen sittenkin vähän kuivahtanut tämän pahoinvoinnin myötä, ei se ole muistaakseni ikinä ollut noin hyvä. Lähtöasetelmaksi tämä on kuitenkin ihan ok, eipä tarvitse mitään rautalisiä toistaiseksi.
Eilen kävin sairasloman jälkeen kokeilemassa työntekoa iltavuoron verran, ja vaikeaahan se oli, oksensin enemmän kuin kotona! Hoitotyö hajumaailmoineen ei todella taida olla odottajaa varten se kaikkein optimaalisin työympäristö. Tänään kävin uudestaan työterveyshuollossa ja sain viikon jatkoa sairaslomalle. Toivon että tämä olo alkaa tästä pikkuhiljaa helpottamaan, yleensä pahoinvointipiikki asettuu näihin 8-9 raskausviikon tietämille. Onhan niitä kauhukertomuksia kuitenkin kuultu pitkälle puoleenväliinkin kestäneestä pahoinvoinnista... Toivottavasti ei mun kohdalla nyt mene niin! Jonkinlaista kodinhengetärtä tänne kaipaisin, ympärivuorokautista seisovaa pöytää, jotain Harry Pottermaista taikavoimaa jolla voisi loihtia juuri sitä mitä milloinkin tekee mieli. Jos itse joutuu valmistamaan, valmistuksen aikana mieliteko muuttuu etomiseksi ja ällötykseksi. Yhtenä iltana teki mieli Opera-pizzaa, mutta se 20 min mikä meni kotiinkuljetuksessa oli auttamatta liian paljon. En saanut syötyä kuin yhden palan. Eilen löysin lähikaupasta kevään ensimmäisiä vesimeloneja, ja voi ihanuus miten se olikin hyvää!
Työterveyslääkäri kehoitti irroittautumaan kotiympyröistä, kertoi sen tepsineen monen kohdalla pahoinvointiin. Me lähdetään siis viikonlopuksi mökille miehen mummon ja vaarin hellään huomaan. Mun tekee mieli viiliä, tarvii siis mennä kaupan kautta.
torstai 10. huhtikuuta 2008
7+1; etoooo
Pahoinvointi is here!
Olen yrittänyt toteuttaa kikkakolmosia miten saisi aamun alkamaan vähän vähemmän naama vihertävän harmaana, mutta ilmeisesti se nyt on vaan tämän kevään väri. Toisaalta otan tämän uuden oireen raskaudesta ilolla vastaan, sehän on vain merkki siitä että tää on totta eikä pelkkää päiväunta. Mutta ei tää ole mitään herkkua siltikään. Aamuvuorot töissä ovat melko... mielenkiintoisia. Hoitotöissä kun noita oksennuksen laukaisevia tekijöitä tulee vastaan about sata päivässä...
Nämä päivät ovat muutenkin ihan jänniä, kun aamulla alan heräilemään siinä viiden jälkeen, ja puolilta päivin olen niin taintunut väsymyksestä ettei mitään rajaa! Illalla uni tulee pyytämättä viimeistään kymmeneltä.
Ja saunominen! Missä on se autuaallinen hiki? Ei pisaraakaan!
Eilen otettiin moottoripyörä talviteloilta ja heitettiin pieni lenkki. Oli kiva huomata että viime kesästä on kyllä sen verran tullut laihduttua että mahdun ajopukuuni vielä pitkään! Eilen tyydyin pelkästään kyytiläisen osaan, mutta kovasti olen uhonnut ajavani ainakin juhannukseen asti - sikäli mikäli takki siis tosiaan menee kiinni. Oli se vaan taas pitkän talven jälkeen NIIN ihanaa!
Käväistiin appivanhemmilla iltakahvillakin siinä samalla, ja uutiset tuli kerrottua julki. He suorastaan riemastuivat. Anoppi oli heti soittanut sitten äidilleen meidän lähdettyä, ja mieheni mummo laittoi onnitteluviestiä - "ei pysty soittamaan kun itkettää niin kamalasti". Käväisin illalla vielä oman mummoni luona synttärikakkua maistamassa (mummo 71v) ja synttärilahjaksi kerroin kauan odotetun uutisen. Taas riemua ja onnea. Illan aikana lähetin vielä tekstiviestit niille joille en ollut kertonut eli vanhemmilleni, ja muutamalle muulle läheiselle. Olihan se hyvä suunnitelma pidätellä uutista äitienpäivään saakka, mutta minut tietäen se oli alunperinkin liian korkea tavoite...
Nyt odotellaan sitten ensiviikkoista neuvolakäyntiä ja palkkapäivää jolloin selviää että onko mulla varaa käydä alkuraskauden ultrassa. Jos saan alkuvuodelta maksamatta jääneet Tehy-palkankorotukset, on varaa. Tässä kuussa oli pari turhan suurta laskua jotka ovat syöneet ylimääräiset käyttövarat tyystin.
Olen yrittänyt toteuttaa kikkakolmosia miten saisi aamun alkamaan vähän vähemmän naama vihertävän harmaana, mutta ilmeisesti se nyt on vaan tämän kevään väri. Toisaalta otan tämän uuden oireen raskaudesta ilolla vastaan, sehän on vain merkki siitä että tää on totta eikä pelkkää päiväunta. Mutta ei tää ole mitään herkkua siltikään. Aamuvuorot töissä ovat melko... mielenkiintoisia. Hoitotöissä kun noita oksennuksen laukaisevia tekijöitä tulee vastaan about sata päivässä...
Nämä päivät ovat muutenkin ihan jänniä, kun aamulla alan heräilemään siinä viiden jälkeen, ja puolilta päivin olen niin taintunut väsymyksestä ettei mitään rajaa! Illalla uni tulee pyytämättä viimeistään kymmeneltä.
Ja saunominen! Missä on se autuaallinen hiki? Ei pisaraakaan!
Eilen otettiin moottoripyörä talviteloilta ja heitettiin pieni lenkki. Oli kiva huomata että viime kesästä on kyllä sen verran tullut laihduttua että mahdun ajopukuuni vielä pitkään! Eilen tyydyin pelkästään kyytiläisen osaan, mutta kovasti olen uhonnut ajavani ainakin juhannukseen asti - sikäli mikäli takki siis tosiaan menee kiinni. Oli se vaan taas pitkän talven jälkeen NIIN ihanaa!
Käväistiin appivanhemmilla iltakahvillakin siinä samalla, ja uutiset tuli kerrottua julki. He suorastaan riemastuivat. Anoppi oli heti soittanut sitten äidilleen meidän lähdettyä, ja mieheni mummo laittoi onnitteluviestiä - "ei pysty soittamaan kun itkettää niin kamalasti". Käväisin illalla vielä oman mummoni luona synttärikakkua maistamassa (mummo 71v) ja synttärilahjaksi kerroin kauan odotetun uutisen. Taas riemua ja onnea. Illan aikana lähetin vielä tekstiviestit niille joille en ollut kertonut eli vanhemmilleni, ja muutamalle muulle läheiselle. Olihan se hyvä suunnitelma pidätellä uutista äitienpäivään saakka, mutta minut tietäen se oli alunperinkin liian korkea tavoite...
Nyt odotellaan sitten ensiviikkoista neuvolakäyntiä ja palkkapäivää jolloin selviää että onko mulla varaa käydä alkuraskauden ultrassa. Jos saan alkuvuodelta maksamatta jääneet Tehy-palkankorotukset, on varaa. Tässä kuussa oli pari turhan suurta laskua jotka ovat syöneet ylimääräiset käyttövarat tyystin.
sunnuntai 6. huhtikuuta 2008
6+3; Pakahtumaisillaan
Sinua odotan
Sinua en tunne,
vain hiljaa aavistan
sen täydellisen ihmeen,
sen lahjan valtavan.
Sinua en tunne,
vaan tunnen kuitenkin.
Luot sydämeeni valon
kuin tähti loistavin.
Sinua en tunne,
vaan valtaat maailman.
Et arvaa kuinka paljon
sinua odotan.
Anna-Mari Kaskinen
Tuleva isä oli viihteellä viikonlopun (ihan siis luvan kanssa) ja taas salaisuus tuli jaettua yhden ystävän kanssa. Tänään todettiin, että oikeastaan enää tulevat iso- ja isoisovanhemmat ovat tietämättömiä tästä ilouutisesta. Minähän olin ajatellut että äitienpäivä sattuu sopiville viikoille kertoa, ja varmaan omille vanhemmilleni ja mummolle silloin vasta kerronkin, mutta appivanhemmille tekisi mieli kertoa jo vähän aikaisemmin. Ehkä sitten ensimmäisen neuvolakäynnin tietämillä. Haluaisin kuitenkin että ollaan molemmat paikalla kun uutisia paljastetaan, en halua että mieheni vain ohimennen mainitsee asiasta. No en kyllä usko että hän niin tekisikään.
Tämän viikon (siis kyllä, olen ollut tietoisesti vasta VIIKON ajan raskaana ja miten se tuntuukaan vähintään kahdelta kuukaudelta!) aikana olen ehtinyt miettimään omaa käytöstäni menneiden parin vuoden aikana, kun olen kuullut läheisteni vauvauutisia, ja voin vain todeta olleeni melko törkeä. En ole osannut iloita toisten onnesta, vaan olen rypenyt omassa surkeudessani kateuden katkeroittamana.
Nyt hävettää.
Järki on aina sanonut, ettei toisen raskaus ole minun mahdollisuuksistani pois, mutta tunteet ovat yleensäkin minun päässäni se vallitseva elementti ja järkeilyt on poljettu nopeasti jonnekin taka-alalle. Toistaiseksi minun lähipiirissäni tämä raskausuutinen on otettu riemunkiljahduksin ja ilonkyynelin vastaan, paras ystäväni intoutui sellaiseen kysymystulvaan että hetkittäin kuvittelin hänen vähintään vittuilevan. Huvitti vaan suunnattomasti hänen tiedustellessaan että miten me tästä nyt etenemme ja mitä tapahtuu mihinkäkin tahtiin. Meillä hän tarkoitti itseään ja minua.
Menneellä viikolla pystyin suunnattoman kipeistä tisseistä huolimatta spinnaamaan sen tavoitteekseni asettaman kolme kertaa, ja sama tavoite on nyt tulevallekin viikolle. Sitä mainitsemaani kevyttä pahoinvointia oli vain yhtenä iltana, joten pahempia aikoja odotellessa. En niin mitenkään voi kuvitella kuuluvani siihen marginaaliseen odottavien naisten joukkoon joka ei koe pahoinvointia ollenkaan. En yleensä ole niin onnekas elämässä.
Ja vaikka miten moneen otteeseen yritin muokata tätä tekstiä, en vaan saa kappalejakoja pysymään kuten olin halunnut!
perjantai 4. huhtikuuta 2008
6+1; Valeraskautta?
Yritän etsiä kropastani koko ajan uusia merkkejä siitä että olen raskaana. Senhän nimittäin tiedän, että kaikenlainen kupliminen alavatsalla ei TASAN ole vielä vauvan liikkeitä, korkeintaan ilmavaivoja. Vauvalla kun on kokoa noin nuppineulan pään verran eikä vielä varsinaisia raajoja ollenkaan...
Tämän hetken vakuuttavin raskausoire on kuitenkin nämä tissit; Tissit ovat niin kipeät etten voi kävellä reippaaseen tahtiin - puhumattakaan että voisin loikkia rappusia ylös tai alas kuten ennen! Joudun joka ilta kantamaan ne sänkyyn (ei puhettakaan että antaisi riippua valtoimenaan liivien riisumisen jälkeen!!!), enkä todellakaan voi nukkua mahallani. Arvioni mukaan ne ovat myös ihan kivasti turvoksissa, ja jos turvotusta tulee samaan tahtiin lisää, joudun kohta asioimaan Agrimarketissa. Rinnat olivat viimeksi likipitäen näin kipeät teininä kun aloitin e-pillereiden syömisen mutta meni silloin ohi muutamassa päivässä.
Tänään on tuo syömispuoli jäänyt vähän huonommalle kun mitään ei oikein tee mieli. Tuli ensimmäiset etovat fiilikset kun mies söi tyytyväisenä leipäkebabia. Mulle on illan mittan maistunut vain viinirypäleet, jäiset vadelmat ja ananas. Tällä ylipainolla varsin toivottava ruokavalio kyllä, tavallaan...
Ja kyllä, tiedän ettei laihduttamista raskauden aikana suositella, eikä tarvitse sanoa että minun pitäisi syödä nyt kahden edestä tai kahdelle. Faktaa nyt kuitenkin on, että kun on jo valmiiksi ylipainoinen ja JUST SAIN LAIHDUTETTUA 10kg, niin todellakin voin sanoa pelkääväni todennäköisiä/mahdollisia raskauskiloja. Täytyy todellakin yrittää nyt liikkua niin paljon kuin ehtii kun vielä pystyy ja vähän katsottava mitä suuhunsa laittaa. Ikävää sinänsä, että tällä hetkellä himoitsen kaikkea suolaista (jalapenoviipaleet, hillosipulit, sipsit) mikä tunnetusti vähintään turvottaa jollei muuten lihota.
Eilen pyörähti uusi raskausviikko käyntiin. Edelleen ihmettelen että miten tätä odottamista muka vielä pystyy kestämään yli kolmekymmentä viikkoa! Nyt varsinkin kun mitään muuta varmistusta omasta raskaudesta ei ole kuin ne viivat testeissä. Mietin vakavasti ajanvarausta alkuraskauden ultraan muutaman viikon päästä. Saisi edes pienen rauhan mieleen, näkisi sykkivän sydämen. Meidän pienen.
Tämän hetken vakuuttavin raskausoire on kuitenkin nämä tissit; Tissit ovat niin kipeät etten voi kävellä reippaaseen tahtiin - puhumattakaan että voisin loikkia rappusia ylös tai alas kuten ennen! Joudun joka ilta kantamaan ne sänkyyn (ei puhettakaan että antaisi riippua valtoimenaan liivien riisumisen jälkeen!!!), enkä todellakaan voi nukkua mahallani. Arvioni mukaan ne ovat myös ihan kivasti turvoksissa, ja jos turvotusta tulee samaan tahtiin lisää, joudun kohta asioimaan Agrimarketissa. Rinnat olivat viimeksi likipitäen näin kipeät teininä kun aloitin e-pillereiden syömisen mutta meni silloin ohi muutamassa päivässä.
Tänään on tuo syömispuoli jäänyt vähän huonommalle kun mitään ei oikein tee mieli. Tuli ensimmäiset etovat fiilikset kun mies söi tyytyväisenä leipäkebabia. Mulle on illan mittan maistunut vain viinirypäleet, jäiset vadelmat ja ananas. Tällä ylipainolla varsin toivottava ruokavalio kyllä, tavallaan...
Ja kyllä, tiedän ettei laihduttamista raskauden aikana suositella, eikä tarvitse sanoa että minun pitäisi syödä nyt kahden edestä tai kahdelle. Faktaa nyt kuitenkin on, että kun on jo valmiiksi ylipainoinen ja JUST SAIN LAIHDUTETTUA 10kg, niin todellakin voin sanoa pelkääväni todennäköisiä/mahdollisia raskauskiloja. Täytyy todellakin yrittää nyt liikkua niin paljon kuin ehtii kun vielä pystyy ja vähän katsottava mitä suuhunsa laittaa. Ikävää sinänsä, että tällä hetkellä himoitsen kaikkea suolaista (jalapenoviipaleet, hillosipulit, sipsit) mikä tunnetusti vähintään turvottaa jollei muuten lihota.
Eilen pyörähti uusi raskausviikko käyntiin. Edelleen ihmettelen että miten tätä odottamista muka vielä pystyy kestämään yli kolmekymmentä viikkoa! Nyt varsinkin kun mitään muuta varmistusta omasta raskaudesta ei ole kuin ne viivat testeissä. Mietin vakavasti ajanvarausta alkuraskauden ultraan muutaman viikon päästä. Saisi edes pienen rauhan mieleen, näkisi sykkivän sydämen. Meidän pienen.
tiistai 1. huhtikuuta 2008
5+5; Jäitä hattuun...
Soitin tänään neuvolaan varatakseni ensikäynnin, ajan sain kuun puoliväliin. Neuvoloissa käytetään aika vanhaa tekniikkaa raskausviikkojen määrittämiseen, eikä niissä juurikaan oteta huomioon odottajan kierron pituutta, ymmärtääkseni ainoastaan keinohedelmöityksestä alkunsa saaneissa raskauksissa kierto lasketaan ovulaatiosta. Niinpä minulle laskettiin nyt viikot 5+5 vaikka tosiasiassa tiedän viikkoja olevan yhden vähemmän. Eipä se haittaa mitään, laskettu aika on näillä viikoilla 27.11. ja siitä voisin ihan mielelläni pitää kiinni. Mitä aikaisemmin, sitä parempi. Tosin ultrassahan on sitten vielä mahdollisuus sikiön koon mukaan määrittää viikkoja uudestaan ja siirtää laskettua aikaa jos heittoa on enemmän kuin muutama päivä.
Tämähän on siis ensimmäinen raskauteni. Tätä lasta on toivottu jo vuosia, mieheni kanssa olemme olleet yhdessä tänä vuonna kymmenen vuotta ja näistä kolme edellistä (siis kesällä tulee täyteen) naimisissa. Ehkäisy jäi pois noin vuosi sitten, tosin ehkäisemättömiä vuosia tässä kymmenen vuoden sisällä on ollut varmaan neljä, viisi. Viimeisimmän kerran gynekologi suositteli minulle vuoden NuvaRing-kuuria hoidoksi ylipainon myötä kehittyneeseen PCO:hon, ja se siis ilmeisesti tepsi, sillä kierto vakiintui aika nopeasti viime kevään ja kesän mittaan. Vasta tuossa lokakuussa alettiin ihan tosissaan kuulostelemaan että mihin aikaan kuusta saattaisin ovuloida, kuvittelin tietäväni ajankohdan alavatsakivuista päätellen kovinkin tarkkaan, mutta usean epäonnistuneen kierron jälkeen päätin helmikuussa "bongailla" tuota ovulaatiota tikkujen avulla ja bongasinkin sellaisen, tosin neljä vuorokautta oletettua myöhemmin! Se hieman jurppi, sitähän voisi olla jo hyvän matkaa raskaana jos olisi käyttänyt tuota systeemiä aikaisemmin!
Ehkä kaikelle kuitenkin on aikansa ja paikkansa, ja toivottavasti tämän vauvan aika on nyt. Näillä viikoilla pitäisi ottaa ihan rauhallisesti, kaikkea (pahaakin) voi vielä tapahtua.
Tämähän on siis ensimmäinen raskauteni. Tätä lasta on toivottu jo vuosia, mieheni kanssa olemme olleet yhdessä tänä vuonna kymmenen vuotta ja näistä kolme edellistä (siis kesällä tulee täyteen) naimisissa. Ehkäisy jäi pois noin vuosi sitten, tosin ehkäisemättömiä vuosia tässä kymmenen vuoden sisällä on ollut varmaan neljä, viisi. Viimeisimmän kerran gynekologi suositteli minulle vuoden NuvaRing-kuuria hoidoksi ylipainon myötä kehittyneeseen PCO:hon, ja se siis ilmeisesti tepsi, sillä kierto vakiintui aika nopeasti viime kevään ja kesän mittaan. Vasta tuossa lokakuussa alettiin ihan tosissaan kuulostelemaan että mihin aikaan kuusta saattaisin ovuloida, kuvittelin tietäväni ajankohdan alavatsakivuista päätellen kovinkin tarkkaan, mutta usean epäonnistuneen kierron jälkeen päätin helmikuussa "bongailla" tuota ovulaatiota tikkujen avulla ja bongasinkin sellaisen, tosin neljä vuorokautta oletettua myöhemmin! Se hieman jurppi, sitähän voisi olla jo hyvän matkaa raskaana jos olisi käyttänyt tuota systeemiä aikaisemmin!
Ehkä kaikelle kuitenkin on aikansa ja paikkansa, ja toivottavasti tämän vauvan aika on nyt. Näillä viikoilla pitäisi ottaa ihan rauhallisesti, kaikkea (pahaakin) voi vielä tapahtua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)