25+2; unettomuutta :(

Usain Boltin maailmanennätysjuoksu sai kyyneleet silmiini. Hassut hormoonit!

Hassua tämä odotus muutenkin. Niin hyväksi kun mie koen vointini, jouduin eilen kuitenkin hakemaan sairaslomaa vihoittelevan iskiaksen takia. Alaselässä on pitkään ollut oikeaan pakaraan ja jalkaan säteilevää kipua jota olen yrittänyt parasetamolilla pitää hallinnassa, mutta siinä kohtaa pitää ymmärtää luovuttaa kun nukuttua ei enää saa - rajansa sillä reippaudellakin. Loppukuun olen töistä sivussa, mikä sinänsä hieman harmittaa ja nolottaakin, mutta yritän sopeutua ajatukseen. Tukivyön sain uudestaan lainaan, mutta menin valitsemaan hieman liian pienen, joten senkin joudun vaihtamaan heti töihin palattuani.

Että tuo selkäkipu se niitä unia nyt syö, ja vähän syö mieheltäkin kun minä pyörin ja hyörin asentoa hakien siinä vieressä. Toivottavasti tilanne vielä jollain konstilla paranee, sillä jos ei, en voi enää palata töihin. Ja SE on kyllä noloa minulle, kun koko kesän olen hokenut voivani vallan upeasti. Sillähän tässä on vähän tosiaan syyllinen olo, kun esimiehelleni tämä selkävaivojen takia sairaslomalle jääminen tuli hieman yllätyksenä. Mun on itseni takia pakko mennä vielä takaisin töihin ennen äitiysloman alkua, kun kerran vasta sain uuden työsopimuksen syyskuulle. Ainoastaan siinä tapauksessa, että ensiviikon lääkärineuvolassa todetaan jotain hälyttäviä muutoksia kohdun suulla (on supistellut mutta ei kipeästi), jään uudestaan saikulle.

No mutta, jouten ollessani ehdin viimeistelemään tänään pinnasänkyyn toisen kerroksen maalia pintaan. Mieheni kanssa tosin juteltiin, ettei nyt kuitenkaan pidetä mitään hoppua vauvan huoneen kanssa, mieheni pitää loka-marraskuun vaihteessa lomaa jolloin joudetaan sitten niihin suurempiin seinänmaalailupuuhiin. Pieni tauko remontointiin tekee hänellekin ihan hyvää, nyt meneillään oleva (ja aina vaan venyvä) vessaremontti on vienyt häneltä kaiken vapaa-ajan ja hermot on meinannut olla hieman kireällä. Viimeviikonloppuiset kaveripariskunnan häät tulivat tosi hyvään saumaan, pääsi mieskin kunnolla "nollaamaan" pään ;)

Rusin päivärytmi on alkanut muodostua jonkinlaiseksi rutiiniksi, on ne tietyt ajat jolloin jumppailee enemmän. Liikkeet ovat varsin voimakkaita - eivät nyt ihan vielä kipeää tee, mutta toisinaan käyvät vähän ilkeästi ja todellakin näkyvät selvästi vatsan päälle. Anoppi kertoi ettei hänen odottaessa poikiaan kumpikaan potkinut oikein kunnolla, ennemminkin harrastivat sellaista "möyrimistä", eli ainakaan siinä mielessä ei tule lapsi isäänsä!
Muutenkin - pilke silmäkulmassa - toivon hänelle enemmän omia tasaisia luonteenpiirteitäni kuin mieheni äkkipikaisuutta ja ehdottomuutta :P. No, tuli mitä tuli, rakkaita ovat kuitenkin molemmat. Olenhan mä miehenikin kanssa oppinut elämään, toinen samanlainen ei tunnu enää missään :D!
(Ja ainahan sen lapsen voi lahjoittaa lainaksi anopille, sillähän on vielä pidempi kokemus tuosta tulisesta luonteesta, ha ha!!)