Syysmasennusta mulla ei ole koskaan ollut. Keväät ovat olleet toisinaan vaikeampia, mutta syksyllä mä olen ihan toimintakykyinen, ellen jopa sanoisi että hivenen tarmokas.
Tää syksy ei sinänsä tee poikkeusta. Meidän pihalla kasvaa iso vanha vaahtera, kesällä sitä arvostaa suuresti kun se takaa pientä varjoa terassille päivän kuumimpaan aikaan, mutta kaikkina näinä kahtena edellisenä syksynä mä olen halunnut kaataa sen; 15-20 jätesäkillistä lehtiä haravoitavana! Nyt mä kuitenkin jo mietin tulevia syksyjä, miten lystiä nättinä kuivana päivänä tuo lehtien haravoiminen isoihin kasoihin tulee olemaan. Ei niinkään tälle haravoijalle kuin sille taaperolle joka siellä saa ryömiä ja myöhemmin hyppiä!
Tuleehan sitä muutenkin mietittyä pitkälle tulevaisuuteen, kuinka sitten kolataan lumet yhteen isoon kasaan ja tehdään hyvä liukumäki omalle pihalle, tehdään eväsretkiä lähimetsiin koiran kanssa, mennään mummon ja papan kanssa veneilemään. Ollaan yhdessä ja välitetään.
Tällä viikolla oon ollut taas paljon kummipojan kanssa - elämäni kakkosmies tällä hetkellä! - ja oli kiva kuulla kun sisko sanoi pojalle että tämä on rakas. Sitä me ei kyllä kotona opittu, tuota lausetta, mutta kuinka helposti sen nyt sanookin silloin kun siltä tuntuu! Usein tuntuukin. On monia asioita joissa tahtoo tulla enemmän omankaltaisekseen vanhempana, ennemmin kuin omien vanhempiensa kaltaiseksi. Mä en halua että mun lapseni täytyy alle kymmenen vanhana kantaa vastuuta sisaruksistaan ja olla reippaampi ja aikuisempi kuin kuuluisikaan. Mun alle kymmenen vanhan ei tarvitse osata käyttää sen enempää astianpesukonetta, imuria kuin pyykkikonettakaan! Ei sillä, että mä aikoisin tehdän kaiken puolesta enkä edellyttäisi kotitöihin osallistumista, vaan että niitä kotitöitä tehdään yhdessä ja aikuisjohtoisesti.
Mitä tämän odotuksen etenemiseen tulee, niin kävin mä tällä viikolla neuvolassakin, ja kaikki on siltä osin edelleen ok. Perätila on edelleen perätila, odotellaan tässä nyt sinne viikolle 34 asti (jolloin on siis seuraava neuvolakin) että huvittaako tätä kääntyä oma-aloitteisesti vai tarviiko siinä vähän "tuuppausta", eli lähetteen äitiyspoliklinikalle. Mä menisin mielelläni, sehän tietää ultraa...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Ihana kirjoitus :). Oikein mielessäni näin äidin haravoimassa ja lapset pomppimassa lehtikasoihin :). Kovasti tuntuu sun ajatukset tutuilta vaikka mulla lapset ei olekaan vielä pitkään ajankohtaisia.
Ja edelliseen kirjoitukseen viitaten. Me on miehen kanssa vitsailtu, että sitten kun niitä lapsia ruvetaan yrittämään, niin täytyy tarkkaan miettiä ajoitus, että ajokausi olisi mahdollisimman pitkä :). Mulla kortti on ollut vasta kesäkuusta, mutta on jo tullut mietittyä, että miten sitten kun toivottavasti jonain vuonna rupeaa masu kasvamaan. Moottoripyora.orgissa Lady Bikersien keskustelualueella jotkut kirjoittivat kummallisista saamistaan kommenteista kuinka tulevan äidin pitäisi lopettaa koko ajoharrastus kunnes lapsi/lapset ovat mahdollisimman isoja! Tuntuu kamalalta, että pitäisi koko ihana harrastus muka lopettaa. Totta kai harrastaminen muuttaa muotoaan, mutta eikö elämä tee niin muutenkin :).
Joo, monet on sitä mieltä että kotiin sitä olisi äidin parasta jäädä jo heti plussan jälkeen ja pysyä siellä niin pitkään kuin mahdollista. Fakta se vaan on sekin että kotiin on moni kuollut...
Oonpas mie vähän taas täälläkin kommentoinu vaikka aina käynkin. nyt jotenki hypähti silmään tuo ´rakas´-juttu koska ite kiinnitän siihen aika paljon huomiota päivittäin, vähintään kerta päivään sanaa viljellään ja se kyllä kuuluu Eetun puheessa, se luettelee usein pitkän litanian ihmisistä ketä Rakastaa :)
Viikonlopulla oltiin Retkussuolla ni ukko hyppäs syliin sohvalle halaamaan ja sano Samille; "kato sami kuinka mie rakastan äitii...!" Ihkuu! ;)
mie olin aina kateellinen naapurin Annalle ku niil oli paljon niitä vaahteroita eikä meil yhtään! Kurja kohtalo, mut onneks teil on nyt.
Rakastaako se muakin? Mie ainakin rakastan sitä!
Lähetä kommentti