Huomaanpa juuri että olen ollut viime viikolla vähän etuajassa, mitä tulee tuohon raskausviikkojen laskemiseen. Äsken piti ihan laskurista tarkistaa että missä kohtaa sitä nyt mennään, ja ollaan taas ikäänkuin kartalla.
Tällä viikolla käytiin siis uudestaan neuvolassa tarkistamassa vauvan tarjontaa, vaikka aika varmahan minä olinkin jo, että olisi kääntynyt raivotarjontaa, kuten sitten olikin. Sen verran terävää monoa tulee tuohon kylkiin ettei mitään epäilystä! Toisaalta pieni pettymys, ja toisaalta sitten hurrrjan jännää! Kuten synnärin tutustumiskäynnilläkin sanoivat, seuraavaksi sinne mennään sitten synnyttämään!
Tällä viikolla alkoi perhe/synnytysvalmennus, ja olin aika pitkälti oikeassa kun etukäteenkin jo mietin että sen anti tulee olemaan itselleni aika mitätön. Mutta mieheni takia sinne on lähdettykin, ja vielä ensiviikolla mennään kun aiheena on synnytys kivunlievityksineen.
Ensiviikolla on edessä viimeinen lääkärineuvola, synnytystapa-arvio. Olisipa kiva saada jonkinlaista painoarviota meidän vauvasta vihdoinkin! Kiinnostaa myös kovasti onko kohdunsuulla tapahtunut minkäänlaisia muutoksia, sillä supistuksia on kuitenkin päivän mittaan mielestäni runsaasti.
Vointini on yleisesti ottaen hyvä vaikka verenpaine on hieman alkanut nousemaan ja jonkinlaista turvotusta on havaittavissa. Supistuksia (kivuttomia) tulee niin levossa kuin liikkeessäkin, ja vatsa on toisinaan kovasti kipeä pinnastaan, iholta, kosketusarka suorastaan. Vauva majailee myös edelleen raivotarjonnasta huolimatta kovin ylhäällä, joten kumartuminen tai ylipäätään istuminen normaalissa asennossa tekee kipeää. Täytyy yrittää muistaa napsia masukuvaa, olo on kyllä nimittäin muhkea!
torstai 30. lokakuuta 2008
keskiviikko 22. lokakuuta 2008
35+2; Vähiin käy...
...viikot nimittäin!
Viime viikonloppuna tuli ensimmäisen kerran sellaisia supistuksia, joista saattoi sanoa että olivat supistuksia, eivät niinkään mitään harjoittelua. Oltiin tietenkin monen sadan kilometrin päässä kotoa, vieraassa kaupungissa, ja mieskin vielä kännissä, ettei varmasti olisi päässyt mukaan saliin jos siitä tositoimiin oltaisi jouduttu. Kevyttä ironiaa.
Supistelu kesti kaikenkaikkiaan parisen tuntua ja alkoi pienen porraskävelyepisodin päätteeksi - hotellissamme oli palohälytys, viidennestä kerroksesta ulos ja myöhemmin takaisin sinne viidenteen kerrokseen, hissiä ei saanut käyttää. Supistuksilla oli väliä vähimmillään kuusi minuuttia, kestoa minuutti, pari. Kipuja ei ollut alkuunsa, mutta sitten alkoi selkää jomottamaan ja alapäätä vihlomaan ikävästi. Mutta sitten mä myöskin nukahdin, ja tadaa, heräsin yhtenä kappaleena, vauva mahassa edelleen.
Sen verran tuosta toimeennuin, että pakkasin kotona jo hieman sairaalakassia valmiiksi. "Tärkeimmät" tietty ensin, eli vauvan kotiutumisvaatteet ;) Kyllä mä oon pöljä!
Neuvolassa käväistiin, ja meitähän kiinnosti vain ja ainoastaan se vauvan tarjonta. Käsikopelolla (terkkari ja th-opiskelija vuorollaan) lopputulos on epäselvä, siksipä sinne neuvolaan mennään heti ensiviikolla uudestaan. Silloin ei ole vielä liian myöhäistä tehdä lähetettä äitiyspolille kääntöyritystä varten. Mutta minäpä nyt alan olemaan aika varma, ettei sitä lähetettä tarvitse tehdä, sillä terävät liikeet ovat ilmaantuneet mulle oikeaan kylkeen ja paineen tunne jalkoväliin. Se on ihan taatusti kääntynyt raivotarjontaan! Ai kamala, tämänhän joutuu sitten ihan oikeasti vielä synnyttämäänkin!!!
Synnyttämisestä puheenollen, tänään käväistiin tutustumassa Kymenlaakson keskussairaalan synnytysosastoon. Oli sinänsä ihan hyvä reissu, että nyt tietää sitten mistä ovesta menee sisään ja missä päin taloa sitä tarvii pyöriä. Aika simppeliä vaikutti olevan noin niinkun muuten. Peruskamaa; myrkynvihreitä kaakeleita ja hemaisevia sairaalan lökäreitä. Jännittää isosti, kuten mieskin jo totesi, seuraavan kerran sinne on asiaa sitten vauvanhakuun.
Ja vielä pysytelläkseni näissä synnytysjutuissa; tuhannesti onnea Haikkis pienestä pojasta! Suloista vauva-arkea teille! Perästä tullaan!
Viime viikonloppuna tuli ensimmäisen kerran sellaisia supistuksia, joista saattoi sanoa että olivat supistuksia, eivät niinkään mitään harjoittelua. Oltiin tietenkin monen sadan kilometrin päässä kotoa, vieraassa kaupungissa, ja mieskin vielä kännissä, ettei varmasti olisi päässyt mukaan saliin jos siitä tositoimiin oltaisi jouduttu. Kevyttä ironiaa.
Supistelu kesti kaikenkaikkiaan parisen tuntua ja alkoi pienen porraskävelyepisodin päätteeksi - hotellissamme oli palohälytys, viidennestä kerroksesta ulos ja myöhemmin takaisin sinne viidenteen kerrokseen, hissiä ei saanut käyttää. Supistuksilla oli väliä vähimmillään kuusi minuuttia, kestoa minuutti, pari. Kipuja ei ollut alkuunsa, mutta sitten alkoi selkää jomottamaan ja alapäätä vihlomaan ikävästi. Mutta sitten mä myöskin nukahdin, ja tadaa, heräsin yhtenä kappaleena, vauva mahassa edelleen.
Sen verran tuosta toimeennuin, että pakkasin kotona jo hieman sairaalakassia valmiiksi. "Tärkeimmät" tietty ensin, eli vauvan kotiutumisvaatteet ;) Kyllä mä oon pöljä!
Neuvolassa käväistiin, ja meitähän kiinnosti vain ja ainoastaan se vauvan tarjonta. Käsikopelolla (terkkari ja th-opiskelija vuorollaan) lopputulos on epäselvä, siksipä sinne neuvolaan mennään heti ensiviikolla uudestaan. Silloin ei ole vielä liian myöhäistä tehdä lähetettä äitiyspolille kääntöyritystä varten. Mutta minäpä nyt alan olemaan aika varma, ettei sitä lähetettä tarvitse tehdä, sillä terävät liikeet ovat ilmaantuneet mulle oikeaan kylkeen ja paineen tunne jalkoväliin. Se on ihan taatusti kääntynyt raivotarjontaan! Ai kamala, tämänhän joutuu sitten ihan oikeasti vielä synnyttämäänkin!!!
Synnyttämisestä puheenollen, tänään käväistiin tutustumassa Kymenlaakson keskussairaalan synnytysosastoon. Oli sinänsä ihan hyvä reissu, että nyt tietää sitten mistä ovesta menee sisään ja missä päin taloa sitä tarvii pyöriä. Aika simppeliä vaikutti olevan noin niinkun muuten. Peruskamaa; myrkynvihreitä kaakeleita ja hemaisevia sairaalan lökäreitä. Jännittää isosti, kuten mieskin jo totesi, seuraavan kerran sinne on asiaa sitten vauvanhakuun.
Ja vielä pysytelläkseni näissä synnytysjutuissa; tuhannesti onnea Haikkis pienestä pojasta! Suloista vauva-arkea teille! Perästä tullaan!
torstai 9. lokakuuta 2008
32+3; Syksy kauneimmillaan!
Syysmasennusta mulla ei ole koskaan ollut. Keväät ovat olleet toisinaan vaikeampia, mutta syksyllä mä olen ihan toimintakykyinen, ellen jopa sanoisi että hivenen tarmokas.
Tää syksy ei sinänsä tee poikkeusta. Meidän pihalla kasvaa iso vanha vaahtera, kesällä sitä arvostaa suuresti kun se takaa pientä varjoa terassille päivän kuumimpaan aikaan, mutta kaikkina näinä kahtena edellisenä syksynä mä olen halunnut kaataa sen; 15-20 jätesäkillistä lehtiä haravoitavana! Nyt mä kuitenkin jo mietin tulevia syksyjä, miten lystiä nättinä kuivana päivänä tuo lehtien haravoiminen isoihin kasoihin tulee olemaan. Ei niinkään tälle haravoijalle kuin sille taaperolle joka siellä saa ryömiä ja myöhemmin hyppiä!
Tuleehan sitä muutenkin mietittyä pitkälle tulevaisuuteen, kuinka sitten kolataan lumet yhteen isoon kasaan ja tehdään hyvä liukumäki omalle pihalle, tehdään eväsretkiä lähimetsiin koiran kanssa, mennään mummon ja papan kanssa veneilemään. Ollaan yhdessä ja välitetään.
Tällä viikolla oon ollut taas paljon kummipojan kanssa - elämäni kakkosmies tällä hetkellä! - ja oli kiva kuulla kun sisko sanoi pojalle että tämä on rakas. Sitä me ei kyllä kotona opittu, tuota lausetta, mutta kuinka helposti sen nyt sanookin silloin kun siltä tuntuu! Usein tuntuukin. On monia asioita joissa tahtoo tulla enemmän omankaltaisekseen vanhempana, ennemmin kuin omien vanhempiensa kaltaiseksi. Mä en halua että mun lapseni täytyy alle kymmenen vanhana kantaa vastuuta sisaruksistaan ja olla reippaampi ja aikuisempi kuin kuuluisikaan. Mun alle kymmenen vanhan ei tarvitse osata käyttää sen enempää astianpesukonetta, imuria kuin pyykkikonettakaan! Ei sillä, että mä aikoisin tehdän kaiken puolesta enkä edellyttäisi kotitöihin osallistumista, vaan että niitä kotitöitä tehdään yhdessä ja aikuisjohtoisesti.
Mitä tämän odotuksen etenemiseen tulee, niin kävin mä tällä viikolla neuvolassakin, ja kaikki on siltä osin edelleen ok. Perätila on edelleen perätila, odotellaan tässä nyt sinne viikolle 34 asti (jolloin on siis seuraava neuvolakin) että huvittaako tätä kääntyä oma-aloitteisesti vai tarviiko siinä vähän "tuuppausta", eli lähetteen äitiyspoliklinikalle. Mä menisin mielelläni, sehän tietää ultraa...
Tää syksy ei sinänsä tee poikkeusta. Meidän pihalla kasvaa iso vanha vaahtera, kesällä sitä arvostaa suuresti kun se takaa pientä varjoa terassille päivän kuumimpaan aikaan, mutta kaikkina näinä kahtena edellisenä syksynä mä olen halunnut kaataa sen; 15-20 jätesäkillistä lehtiä haravoitavana! Nyt mä kuitenkin jo mietin tulevia syksyjä, miten lystiä nättinä kuivana päivänä tuo lehtien haravoiminen isoihin kasoihin tulee olemaan. Ei niinkään tälle haravoijalle kuin sille taaperolle joka siellä saa ryömiä ja myöhemmin hyppiä!
Tuleehan sitä muutenkin mietittyä pitkälle tulevaisuuteen, kuinka sitten kolataan lumet yhteen isoon kasaan ja tehdään hyvä liukumäki omalle pihalle, tehdään eväsretkiä lähimetsiin koiran kanssa, mennään mummon ja papan kanssa veneilemään. Ollaan yhdessä ja välitetään.
Tällä viikolla oon ollut taas paljon kummipojan kanssa - elämäni kakkosmies tällä hetkellä! - ja oli kiva kuulla kun sisko sanoi pojalle että tämä on rakas. Sitä me ei kyllä kotona opittu, tuota lausetta, mutta kuinka helposti sen nyt sanookin silloin kun siltä tuntuu! Usein tuntuukin. On monia asioita joissa tahtoo tulla enemmän omankaltaisekseen vanhempana, ennemmin kuin omien vanhempiensa kaltaiseksi. Mä en halua että mun lapseni täytyy alle kymmenen vanhana kantaa vastuuta sisaruksistaan ja olla reippaampi ja aikuisempi kuin kuuluisikaan. Mun alle kymmenen vanhan ei tarvitse osata käyttää sen enempää astianpesukonetta, imuria kuin pyykkikonettakaan! Ei sillä, että mä aikoisin tehdän kaiken puolesta enkä edellyttäisi kotitöihin osallistumista, vaan että niitä kotitöitä tehdään yhdessä ja aikuisjohtoisesti.
Mitä tämän odotuksen etenemiseen tulee, niin kävin mä tällä viikolla neuvolassakin, ja kaikki on siltä osin edelleen ok. Perätila on edelleen perätila, odotellaan tässä nyt sinne viikolle 34 asti (jolloin on siis seuraava neuvolakin) että huvittaako tätä kääntyä oma-aloitteisesti vai tarviiko siinä vähän "tuuppausta", eli lähetteen äitiyspoliklinikalle. Mä menisin mielelläni, sehän tietää ultraa...
sunnuntai 28. syyskuuta 2008
31+0; Kärryillä
Meillä oli mieheni kanssa semmoinen aie koko viime viikon, että viimonen moottoripyöräreissu kyllä pitäis päästä heittämään vielä tämän syksyn aikana. Yhteinen aika tahtoi olla vaan vähän kortilla, vasta lauantaina koitti se hetki että ihan oikeasti lähtöä tehtiin. Siinä ääneen aamuteen äärellä mietittiin että mitä varusteita tarvii laittaa päälle, kun lämpötila nyt ei kuitenkaan ollut kuin sen +10, kunnes mieheni sitten päätti sen keskustelun sanoen että mitäs jos nyt menisit ja testaisit mahtuuko sulle ajopuku päälle. Mä olin vähän että höh, tietty mahtuu, mutta menin kuitenkin.
No ei mahtunut.
Ei sitten lähdetty ajelulle. Nyt voi olla se oikea aika käydä laittamassa pyörä seisontavakuutukseen. Tosin se olis voinut olla kyllä kuukausi sitten jo, ei me olla ajettu enää vähään aikaan yhdessä enkä mä itse ole ajanut sitten heinäkuun.
Ihan väärin ajoitettu tää minun raskautumiseni, ajokausi oli aivan tynkä :D
No mutta leikki leikkinä.
Viikko sitten kirjoittelin etten mä oikein ymmärrä miten mulla voi kohdunsuu olla jo auennut kun ei niitä suppareitakaan tunnu. No onhan niitä nyt tuntunut, mä vaan en ole niitä rekisteröinyt. Harva se yö joutuu ottamaan Panadolia että saa itsensä rauhoitettua nukkumaan, saa hyvän asennon vuoteessa. Maha vetää kovaksi, eikä se edelleenkään tee kipeää silleen terävällä tavalla, mutta semmoinen tasainen jomotus siitä loppupeleissä tulee ettei oikein osaa olla paikallaan. En mä kuitenkaan ole vielä huolissani, hoito-ohjehan taitaa olla että lepää, ja sitähän mä pääosin teenkin.
Ja perätila on ja pysyy. Mua muuten hävettää tunnustaa, etten ole ihan mahottoman ihastunut näihin vauvan potkuihin. Tykkään kyllä kamalasti kun se möyrii tässä ylävatsalla, mutta kun se potkii tuonne lantion luihin, mulle tulee semmoinen kamalan levoton olo. Tuntuukin niin ilkeältä, ikään kuin rutisee ja ritisee vasten luita. Ja kun puskee päätään tuohon kylkikaaren alle, voi auts! Ei siinä saa itselleen mukavaa istuma-asentoa ollenkaan, makuuasennossa helpottaa tietty heti kun on pituussuunnassa enemmän tilaa. Muutamaan otteeseen on täytynyt ihan lempeästi työntää vauva "muualle", mutta sitkeästi se pönkää vaan heti kohta takaisin. Jästipää. Isäänsä tullut.
Isänsä laskee muuten tosi jännittyneen oloisena jo viikkoja, ja kyllähän se kieltämättä aika vähältä tuntuu kun laskettuun aikaan on jäljellä kahdeksan viikkoa. VAAN??
Ensimmäisellä kolmanneksella tarpoville voin rohkaisuksi sanoa, että puolivälin jälkeen joku kyllä varastaa teiltä vähintään jokatoisen viikon!!!
No ei mahtunut.
Ei sitten lähdetty ajelulle. Nyt voi olla se oikea aika käydä laittamassa pyörä seisontavakuutukseen. Tosin se olis voinut olla kyllä kuukausi sitten jo, ei me olla ajettu enää vähään aikaan yhdessä enkä mä itse ole ajanut sitten heinäkuun.
Ihan väärin ajoitettu tää minun raskautumiseni, ajokausi oli aivan tynkä :D
No mutta leikki leikkinä.
Viikko sitten kirjoittelin etten mä oikein ymmärrä miten mulla voi kohdunsuu olla jo auennut kun ei niitä suppareitakaan tunnu. No onhan niitä nyt tuntunut, mä vaan en ole niitä rekisteröinyt. Harva se yö joutuu ottamaan Panadolia että saa itsensä rauhoitettua nukkumaan, saa hyvän asennon vuoteessa. Maha vetää kovaksi, eikä se edelleenkään tee kipeää silleen terävällä tavalla, mutta semmoinen tasainen jomotus siitä loppupeleissä tulee ettei oikein osaa olla paikallaan. En mä kuitenkaan ole vielä huolissani, hoito-ohjehan taitaa olla että lepää, ja sitähän mä pääosin teenkin.
Ja perätila on ja pysyy. Mua muuten hävettää tunnustaa, etten ole ihan mahottoman ihastunut näihin vauvan potkuihin. Tykkään kyllä kamalasti kun se möyrii tässä ylävatsalla, mutta kun se potkii tuonne lantion luihin, mulle tulee semmoinen kamalan levoton olo. Tuntuukin niin ilkeältä, ikään kuin rutisee ja ritisee vasten luita. Ja kun puskee päätään tuohon kylkikaaren alle, voi auts! Ei siinä saa itselleen mukavaa istuma-asentoa ollenkaan, makuuasennossa helpottaa tietty heti kun on pituussuunnassa enemmän tilaa. Muutamaan otteeseen on täytynyt ihan lempeästi työntää vauva "muualle", mutta sitkeästi se pönkää vaan heti kohta takaisin. Jästipää. Isäänsä tullut.
Isänsä laskee muuten tosi jännittyneen oloisena jo viikkoja, ja kyllähän se kieltämättä aika vähältä tuntuu kun laskettuun aikaan on jäljellä kahdeksan viikkoa. VAAN??
Ensimmäisellä kolmanneksella tarpoville voin rohkaisuksi sanoa, että puolivälin jälkeen joku kyllä varastaa teiltä vähintään jokatoisen viikon!!!
tiistai 23. syyskuuta 2008
30+1; Äitiysloma!
Mä lasken äitiyslomani alkaneen tästä päivästä! Virallisesti se edelleen alkaa vasta 2.10. mutta töihin ei ole enää paluuta. Kävin tänään viemässä viimeisimmän sairaslomatodistuksen työpaikalle kera tiikerikakun, viikon päästä ajattelin käydä vielä palauttamassa avaimet ja tyhjentämässä pukukaapin.
On kyllä hieman jännä fiilis! Siis ajatella, etten mä mene ainakaan kahdeksaan kuukauteen töihin! Edelleen pyörittelen mielessäni sitä vaihtoehtoa että saattaisin ensi kesäksi mennä, joten siitä syystä tuo aikamääre tuossa edellisessä lauseessa. Töihin paluu kuitenkin riippuu niin monesta eri seikasta joita ei vielä voi tietää, eniten siitä omasta halusta palata, joten saa nähdä mikä tilanne on ensi keväänä.
Mutta nyt sitä pitäisi sitten keksiä miten saisi tämän ajan kulumaan! Ihan levon kannalta tämä syksy tulee kyllä suurimmaksi osaksi otettua, siihen painavaa kehoitusta antoi tänään lääkärikin neuvolassa. Kävin siis ylimääräisessä lääkärintarkastuksessa, ja kohdunsuu oli jo sormelle auki ja pehmennyt. Tämä oli minusta yllättävää, sillä minulla ei omasta mielestäni ole ollut sellaisia supistuksia joiden voisi kuvitella kypsyttelevän mitään paikkoja. Hieman kyllä pelästytti, mutta lääkäri vakuutti ettei syytä huoleen. Normaali-neuvolarutiineihin kuuluva loppuraskauden lääkärintarkastus on jo reilun kuukauden kuluttua, joten sinne asti voin elellä ihan normaalielämää mikäli olo pysyy entisellään.
Vauvahan on edelleen tukevasti perätilassa. 4-5 viikon kuluttua tarkistetaan tarjontaa uudestaan ja mikäli edelleen on perätilassa, tulee tarvetta lähteä äitiyspoliklinikalle. Todennäköisesti haluavat yrittää ulkokäännöstä, mutten juurikaan olisi siihen halukas. En ole myöskään halukas synnyttämään perätilasta alakautta, joten jäljelle jää vaan sektiopäivän merkkaus kalenteriin. Siihen mä nyt tällä hetkellä olen eniten varautunut, jotenkaan en edelleenkään voisi uskoa että tämä täältä mihinkään tahtoisi kääntyä.
Neuvolakäynnit lähtevät tästä nyt sitten tihenemään kahden viikon välein. Odotusta on jäljellä noin kymmenen viikkoa (eli siis LA:aan on tuon verran, optimismia!) ja niihin viikkoihin on mahdutettu todella monia tapahtumia; synnytys- ja perhevalmennus, tutustumiskäynti synnärillä, synnytystapa-arvio, puhumattakaan viidestä seitsemään neuvolakäyntiä. On seurattu ja turvallinen olo!
On kyllä hieman jännä fiilis! Siis ajatella, etten mä mene ainakaan kahdeksaan kuukauteen töihin! Edelleen pyörittelen mielessäni sitä vaihtoehtoa että saattaisin ensi kesäksi mennä, joten siitä syystä tuo aikamääre tuossa edellisessä lauseessa. Töihin paluu kuitenkin riippuu niin monesta eri seikasta joita ei vielä voi tietää, eniten siitä omasta halusta palata, joten saa nähdä mikä tilanne on ensi keväänä.
Mutta nyt sitä pitäisi sitten keksiä miten saisi tämän ajan kulumaan! Ihan levon kannalta tämä syksy tulee kyllä suurimmaksi osaksi otettua, siihen painavaa kehoitusta antoi tänään lääkärikin neuvolassa. Kävin siis ylimääräisessä lääkärintarkastuksessa, ja kohdunsuu oli jo sormelle auki ja pehmennyt. Tämä oli minusta yllättävää, sillä minulla ei omasta mielestäni ole ollut sellaisia supistuksia joiden voisi kuvitella kypsyttelevän mitään paikkoja. Hieman kyllä pelästytti, mutta lääkäri vakuutti ettei syytä huoleen. Normaali-neuvolarutiineihin kuuluva loppuraskauden lääkärintarkastus on jo reilun kuukauden kuluttua, joten sinne asti voin elellä ihan normaalielämää mikäli olo pysyy entisellään.
Vauvahan on edelleen tukevasti perätilassa. 4-5 viikon kuluttua tarkistetaan tarjontaa uudestaan ja mikäli edelleen on perätilassa, tulee tarvetta lähteä äitiyspoliklinikalle. Todennäköisesti haluavat yrittää ulkokäännöstä, mutten juurikaan olisi siihen halukas. En ole myöskään halukas synnyttämään perätilasta alakautta, joten jäljelle jää vaan sektiopäivän merkkaus kalenteriin. Siihen mä nyt tällä hetkellä olen eniten varautunut, jotenkaan en edelleenkään voisi uskoa että tämä täältä mihinkään tahtoisi kääntyä.
Neuvolakäynnit lähtevät tästä nyt sitten tihenemään kahden viikon välein. Odotusta on jäljellä noin kymmenen viikkoa (eli siis LA:aan on tuon verran, optimismia!) ja niihin viikkoihin on mahdutettu todella monia tapahtumia; synnytys- ja perhevalmennus, tutustumiskäynti synnärillä, synnytystapa-arvio, puhumattakaan viidestä seitsemään neuvolakäyntiä. On seurattu ja turvallinen olo!
sunnuntai 14. syyskuuta 2008
28+6; Rock Rock
Vau-kirjan odotusopas (neuvolasta saatu) toivoo että näillä viikoilla odottaja kokee vointinsa vahvaksi ja energiseksi ja käskee kuuntelemaan kehoa, mitä se tahtoo viestiä. Että jos väsyttää ja uuvuttaa, niin on lupa levätä. On se hienoa että on ihan lupa, sillä muuten tekisin sitä luvatta. Eihän tässä muuten jaksa!
Kummasti sitä on tosiaan semmoisia päivä, joina ei jaksa edes pyykkikoria kantaa ilman että puuskututtaa ja pulssinkin tuntee nousevan tähtiin. Sitten kun siihen lisätään kovaksi kiristyvä kohtu, niin jo tekee mieli hautautua sohvan nurkkaan. Heh, mulle on tullut mustelma ristiselkään ilman että olen sitä mihinkään kolauttanut. Ihan vaan silkasta liiasta istumisesta, laiskottelusta! Sairaslomapäivillä mulla on ollut tapana kuluttaa aikaani lähinnä netissä surffaillen, käsitöitä tehden (ristipistotauluja vauvan huoneeseen), ja rokkia kuunnellen.
Vauvan kertoo tuo odotusopas pystyvän kuulemaan ääniä kohdun ulkopuolelta ja muistavan niitä myös. Ihan niinkuin meidän koira, joka tulee usein mun seuraksi olohuoneeseen päiväunille siinä vaiheessa kun radio Rock käännetään päälle, vauva alkaa jytäämään vatsassa rytmikkäästi. Rokkibeibe ;)
Sitten taas, kuten eilen illalla kun olin kaverini tykönä, vieraassa ympäristössä vauva tuntuu hämmentyvän ja ujostelevan mahdottomasti. Ei ollenkaan normaalinoloisia iltavimputteluja, vain hiljaisia pieniä muksahteluja, eikä yhtään jos joku "vieras" käsi yrittää niitä tunnustella vatsan päältä. Kun sitten taas normi-iltoina minun käytyä jo makuulle vauvan iltavimpuilut alkavat rauhoittumaan vasta kun laitan käteni masun päälle. Että äiti on ihan tässä, nyt voidaan nukkua.
Miestä hymyilytyttää kovasti kun olen alkanut puhua itsestäni monikossa. "Me" mennään saunaan, syömään ja minne milloinkin. Toissa iltana laitoin miehelleni tekstiviestin jossa kerroin että mie ja Rusi lähdettiin jo nukkumaan, ja hän kertoi kuinka viestistä tuli ihana mielikuva jossa kannan pientä vauvaa kehtoonsa.
Kylläpä täällä odotetaan jo joulua kovasti. Ihan kuin lapsena! Lahjat vaan aikuisena paranee!
Kummasti sitä on tosiaan semmoisia päivä, joina ei jaksa edes pyykkikoria kantaa ilman että puuskututtaa ja pulssinkin tuntee nousevan tähtiin. Sitten kun siihen lisätään kovaksi kiristyvä kohtu, niin jo tekee mieli hautautua sohvan nurkkaan. Heh, mulle on tullut mustelma ristiselkään ilman että olen sitä mihinkään kolauttanut. Ihan vaan silkasta liiasta istumisesta, laiskottelusta! Sairaslomapäivillä mulla on ollut tapana kuluttaa aikaani lähinnä netissä surffaillen, käsitöitä tehden (ristipistotauluja vauvan huoneeseen), ja rokkia kuunnellen.
Vauvan kertoo tuo odotusopas pystyvän kuulemaan ääniä kohdun ulkopuolelta ja muistavan niitä myös. Ihan niinkuin meidän koira, joka tulee usein mun seuraksi olohuoneeseen päiväunille siinä vaiheessa kun radio Rock käännetään päälle, vauva alkaa jytäämään vatsassa rytmikkäästi. Rokkibeibe ;)
Sitten taas, kuten eilen illalla kun olin kaverini tykönä, vieraassa ympäristössä vauva tuntuu hämmentyvän ja ujostelevan mahdottomasti. Ei ollenkaan normaalinoloisia iltavimputteluja, vain hiljaisia pieniä muksahteluja, eikä yhtään jos joku "vieras" käsi yrittää niitä tunnustella vatsan päältä. Kun sitten taas normi-iltoina minun käytyä jo makuulle vauvan iltavimpuilut alkavat rauhoittumaan vasta kun laitan käteni masun päälle. Että äiti on ihan tässä, nyt voidaan nukkua.
Miestä hymyilytyttää kovasti kun olen alkanut puhua itsestäni monikossa. "Me" mennään saunaan, syömään ja minne milloinkin. Toissa iltana laitoin miehelleni tekstiviestin jossa kerroin että mie ja Rusi lähdettiin jo nukkumaan, ja hän kertoi kuinka viestistä tuli ihana mielikuva jossa kannan pientä vauvaa kehtoonsa.
Kylläpä täällä odotetaan jo joulua kovasti. Ihan kuin lapsena! Lahjat vaan aikuisena paranee!
perjantai 5. syyskuuta 2008
27+5; Aika tahtoo taas mataa...
Viime viikkoon päättyneen iskias-sairaslomani jälkeen on taas palattu arkeen ja työntekoon. Vointini on tasan sama, ellei hetkittäin ikävämpi kuin ennen sairaslomaa. Jokusena aamuna olen herännyt oikea jalka täysin puuduksissa ja niveliä aristaen, persuksissa vihloo kyllä melkoisesti. Ajatukset uudesta sairaslomasta on alkaneet pyöriä taas päässä, mutta ihan ei vielä kehtaisi. Työmotivaatio vähenee myös kovaa vauhtia sitä mukaan kun päivät tässä kuussa kuluvat. Olisin jo aivan valmis jäämään kotiin mahan viereen pötköttämään :)
Maha, todellakin.
Minkälaisiin mittoihin se vielä päätyykin?!! Peilikuva hätkähdyttää joka päivä. Ahdistava olo, jota olen muuttuvasta kropasta kokenut, on kuitenkin huomattavasti helpottanut. Paino on hieman noussut ja se siitä. Arpia vastaan olen yrittänyt taistella erinäisillä voiteilla ja öljyillä, eikä ainakaan vielä ole uusia arpia ilmaantunut, saa nähdä ilmaantuuko myöhemmin. Jotenkin olettaisin että kyllä, mulla tuntuu olevan niihin "taipumusta" kun väritöntä tiikeriä jo aiemman lihomisen takia paikkapaikoin muistutan.
Viilenevät ilmat toivat ihan ennalta tiedostetunkin pukeutumispulman; Mistä takki? Entisissä alkaa ympärysmitta loppumaan kesken! Etenkin sellainen päällysvaate jolla menisi ihmisten ilmoille multa tuntuu nyt puuttuvan ihan kokonaan. Jotenkin tuntuu, että vähän turhaa semmoista alkaa ostamaankaan, mutta kai se on pakko! Ihan en kuitenkaan ajatellut kotiin hautautua loppuvuodeksi.
Oikeastaan toisinaan iskeekin ihan sellainen sosiaalisten kontaktien tarve, kun olis vaan päästävä jonnekkin juoruamaan jonkun kanssa, ihmisten ilmoille! Jotenkin mulla on toiveita tälle syksylle vielä että muutamat kivat bileet olisi, joko omasta toimesta tai kavereiden. Jos ei muuten niin sitten pidän ihan jotkut "viimeiset" bileet ennen vauvan syntymää. Saapi nähdä ;)
Tällä viikolla saatiin äitiyspakkaus (nököttää edelleen tuossa olohuoneen lattialla, näemmä) ja Rusin vaatevarastoon tuntuvasti lisäystä sen myötä. Olo oli kuin jouluaattona kun mieheni kanssa yhdessä pengottiin laatikon sisältöä. Nyt pitäisi alkaa sitten pikkuhiljaa pesemään noita uusia vaatteita, etenkin pakkauksen vaatteet olivat kaikki semmoisia kovia ja jäykkiä. Miehelleni taas pienesti lupasin etten ostele enää vaatteita tässä kuussa, anoppikin sanoi, että he ostavat sitten lisää heti kun vauva on syntynyt, että tietää ostaa "oikean värisiä". Mä olen napakasti ollut sitä mieltä, ettei mitään pinkkiä tyttövauvalle hankita, mutta nyt jos se onkin tyttö, on varmaan pakko ostaa pinkkiä jonkin verran että tytöksi tunnistaa, kun vaatevarasto tällä hetkellä on niin vihreän-harmaan-beige-unisexiä. Kierrätettyjä vaatteita ei ole näillä näkymin tulossa mistään suunnasta, lähipiirissä ei ole niin pieniä muksuja että vaatetta olisi varastossa. Harmi sinänsä, ottaisin mielelläni vastaan.
Jaahas, alkaa olla aamiaisen aika, ilmoittaa Rusi möyrinnällään. Nälkäisenä varsin äksy pakkaus, äitiinsä tullut ;)
Maha, todellakin.
Minkälaisiin mittoihin se vielä päätyykin?!! Peilikuva hätkähdyttää joka päivä. Ahdistava olo, jota olen muuttuvasta kropasta kokenut, on kuitenkin huomattavasti helpottanut. Paino on hieman noussut ja se siitä. Arpia vastaan olen yrittänyt taistella erinäisillä voiteilla ja öljyillä, eikä ainakaan vielä ole uusia arpia ilmaantunut, saa nähdä ilmaantuuko myöhemmin. Jotenkin olettaisin että kyllä, mulla tuntuu olevan niihin "taipumusta" kun väritöntä tiikeriä jo aiemman lihomisen takia paikkapaikoin muistutan.
Viilenevät ilmat toivat ihan ennalta tiedostetunkin pukeutumispulman; Mistä takki? Entisissä alkaa ympärysmitta loppumaan kesken! Etenkin sellainen päällysvaate jolla menisi ihmisten ilmoille multa tuntuu nyt puuttuvan ihan kokonaan. Jotenkin tuntuu, että vähän turhaa semmoista alkaa ostamaankaan, mutta kai se on pakko! Ihan en kuitenkaan ajatellut kotiin hautautua loppuvuodeksi.
Oikeastaan toisinaan iskeekin ihan sellainen sosiaalisten kontaktien tarve, kun olis vaan päästävä jonnekkin juoruamaan jonkun kanssa, ihmisten ilmoille! Jotenkin mulla on toiveita tälle syksylle vielä että muutamat kivat bileet olisi, joko omasta toimesta tai kavereiden. Jos ei muuten niin sitten pidän ihan jotkut "viimeiset" bileet ennen vauvan syntymää. Saapi nähdä ;)
Tällä viikolla saatiin äitiyspakkaus (nököttää edelleen tuossa olohuoneen lattialla, näemmä) ja Rusin vaatevarastoon tuntuvasti lisäystä sen myötä. Olo oli kuin jouluaattona kun mieheni kanssa yhdessä pengottiin laatikon sisältöä. Nyt pitäisi alkaa sitten pikkuhiljaa pesemään noita uusia vaatteita, etenkin pakkauksen vaatteet olivat kaikki semmoisia kovia ja jäykkiä. Miehelleni taas pienesti lupasin etten ostele enää vaatteita tässä kuussa, anoppikin sanoi, että he ostavat sitten lisää heti kun vauva on syntynyt, että tietää ostaa "oikean värisiä". Mä olen napakasti ollut sitä mieltä, ettei mitään pinkkiä tyttövauvalle hankita, mutta nyt jos se onkin tyttö, on varmaan pakko ostaa pinkkiä jonkin verran että tytöksi tunnistaa, kun vaatevarasto tällä hetkellä on niin vihreän-harmaan-beige-unisexiä. Kierrätettyjä vaatteita ei ole näillä näkymin tulossa mistään suunnasta, lähipiirissä ei ole niin pieniä muksuja että vaatetta olisi varastossa. Harmi sinänsä, ottaisin mielelläni vastaan.
Jaahas, alkaa olla aamiaisen aika, ilmoittaa Rusi möyrinnällään. Nälkäisenä varsin äksy pakkaus, äitiinsä tullut ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)