Torstaina 4.12. rv40+3 mulla oli aamulla neuvola, jossa pessimistisesti varattiin aikaa vielä seuraavallekin viikolle, tiistaille. Todettiin että vauva on kyllä edelleen tiukasti lähtökuopissa, mutta ainoa terkkarin mielestä synnytyksen lähenemiseen viittaava oire mun voinnissani oli olematon ruokahalu. Iltapäivällä lähdin yksinäni kaupungille hoitamaan asioita, törmäsin isäänikin joka ensisanoikseen huudahti että "vieläkö sä oot siinä?!". Pääsin kaupoilta kotiin n. klo 16 ja aika heti kotiin päästyäni alkoi supistella. Ei mitenkään uudella tavalla, samanlaisia supistuksia oli ollut jo useampana iltana muutaman tunnin sarjoissa. Tällä kertaa supistukset kuitenkin jatkuivat ja jatkuivat yötä kohti. Soitin synnärille, jossa neuvottiin ottamaan Panadolia, kuuma suihku ja yrittämään nukkumista. Se ei ensikertalaista noin niinkun neuvona juuri huojentanut!
Perjantaina 5.12. Olin valvonut koko yön kellottaen supistuksia jotka tulivat vähintään vartin, pienimmillään kuuden minuutin välein. Ne eivät olleet voimistuneet yön aikana, ja tuntuivat lähinnä jomottavana särkynä pakaroissa ja alaselässä. Herätin mieheni viiden aikaan aamusta, kerroin tilanteen ja totesin että hänen ei kannata sinä päivänä mennä töihin, sillä haluan lähteä näytille synnärille heti aamusta. Soittelinkin sinne, ja yövuorossa olevan kätilön (joka oli muuten tuttuni harrastusten parista) kanssa sovittiin että ajoitan sinne menoni niin, että aamuvuorolaiset ovat jo töissä. Kuuden jälkeen lähdettiin siis ajamaan Kotkaan, jonne meiltä ajaa jotain kolme varttia.
Synnärillä minut otettiin käyrille, supistuksia tuli edelleen samaan tahtiin kuin kotonakin. Sisätutkimuksessa todettiin kuitenkin, että olin vain väljästi sormelle auki, joskin kohdunkaula oli kokonaan kadonnut. Sain itse päättää jäämmekö sinne makoilemaan vai lähdemmekö kotiin, ja valitsin jälkimmäisen, ihan jo senkin takia etten pitänyt minut vastaanottaneesta kätilöstä ollenkaan.
Kotona sain kokonaan valvotun yön jälkeen nukuttua vihdoinkin pari tuntia, joskin havahduin kyllä supistuksiin, ja lopulta klo 11.30 nousin ylös saaden niin kovan supistuksen ettei sellaista ollutkaan tullut siihen mennessä. Suoli tyhjeni mukavasti, ja limatulppaa tuli reilusti. Siinä kohtaa päätin, että varmaan ihan fiksua järjestää koiralle hoitopaikka ja pakata se sairaalakassi nyt ihan kokonaan valmiiksi, että josko tää tästä koituis ihan oikeasti lähdöksi. Iltapäivällä lähdettiin ajamaan uudestaan Kotkaan, perillä oltiin 17.30. Nyt vastaanottavassa kätilössä oli ihan toisella tapaa luonnetta, ja tuli hyvä mieli heti jo eteisessä. Sisätutkimuksessa todettiin meidän molempien yllätykseksi kätilön sanoin "ihan hyvä tilanne, kolme senttiä oot auki ja kalvorakkula pullottaa" - mä kun olin edelleen sitä mieltä että kotiin täältä kuiteski laittavat! Eikä mitä, sairaalan vaatteet päälle ja päästiin samantien saliin. Varsinaisia kipuja ei ollut siinä kohtaa vielä, tai lähinnä ei ainakaan tarvetta kivunlievitykselle. Kalvorakkulasta huolimatta pystyin kävelemäänkin edelleen vaappumatta. Kätilö naurahtikin mulle, että en ollenkaan vaikuta siltä että olisin synnyttämässä. Pääsin kokeilemaan ammetta, joka ei sinänsä tuntunut mua paljoa auttavan, enemmän sain apua kuumasta suihkuttelusta vatsalle ja alaselälle supistuksen aikana. Ammeessa viihdyin reilun tunnin.
Iltavuoro vaihtui yövuoroksi ja sain taas uuden, mukavan asiallisen kätilön. Supistuksissa alkoi olemaan sen verran terää, että kokeiltiin ilokaasua. Olihan se vähän ällöttävän hajuista ja makuista, mutta kyllä siitä apua oli kun uskalsin vaan ihan oikeasti hengittää siitä maskista fuskaamatta. Asennoista olin todennut, että makuuasennossa supistukset tuntuivat kertakaikkiaan kamalilta, paras oli vaan seisoa ja keinutella itseään. Satuinpa kuitenkin olemaan lepäilemässä vuoteessa klo 21.30 kun supistuksen aikana kuului poksahdus ja lapsivedet tulvi vuoteeseen. Hitto, se tuntui ikävältä!! Yhtäaikaa alkoi todenteolla pelottamaan/jännittämään, sillä tiesin, että kun vedet menee, supistukset yleenä muuttaa muotoaan kovemmiksi.
Niin ne tekikin. Olin neljä senttiä auki, eikä mennyt kovin pitkään kun ilokaasusta ei ollut enää apua. Kätilö totesi että taidan tarvita epiduraalin, enkä vastustellut yhtään. Sitten alettiin odottelemaan anestesialääkäriä, ja sillä välin kätilö kanyloi minut - mikä melkein sattui enemmän kuin supistukset - ja minä yritin edelleen saada jotain lohtua siitä ilokaasusta, jota en kuitenkaan pystynyt hengittämään supistuksen huipun yli. Pysyin nippanappa tolpillani, jalat kun tärisivät niin kauheasti. Kipuhuipun koittaessa lensi kaasumaski nurkkaan ja ainoa mistä tuntui olevan vähän lohtua oli roikkua miehen kaulassa ja ulista. Korkealta ja kovaa!
Anestesialääkärin tulo kesti kaikenkaikkiaan 2,5h!
Siinä vaiheessa olin jo 8cm auki, eikä epiduraalista olisi ollut minulle enää mitään hyötyä, joten sain mini-spinaalin. Sama juttu, mutta eri kohtaan, eri annostus. Kai. Ihan sama, pääasia että siitä oli hyötyä!!! Kivut katosivat liki sillä sekunnilla kun piikki selkään iskettiin - se ei muuten sattunutkaan sitten yhtään! - ja kylkeä käännettiin. Jäljelle jäi vaan pieni horkkatärinä, jossa osansa oli jännitykselläkin. Aika pian puudutuksen jälkeen kätilö totesi mun olevan kokonaan auki, ja mä olin, että jes! Kohta ponnistetaan eikä mua satu yhtään! Pienet unetkin siinä sain otettua.
Sinänsä olin vähän väärässä, sillä nyt sitten odoteltiin ihan rauhassa että se autuaallinen puutunut olotila väistyi ja aloin taas tuntea supistukset ja ponnistamisen tarpeen. Se koitti sitten klo 02.45, muistan kun kattoin kelloa ja ajattelin että joo, vartti maksimissaan ja tää on pihalla. No eihän se nyt ihan niin vikkelään tapahtunutkaan. Ponnistaminen oli yllättävän vaikeaa, suunnan tajusin kyllä, mutta turhautti kun ei tuntunut että mitään tapahtuisi. Onneksi kätilö oli tosi kannustava. Kolme varttia mä sitten pinnistelin ja ponnistelin minkä jaksoin, enkä enää kyllä paljoa jaksanutkaan. Välilihaa puuduteltiin ja pehmiteltiin ja lopulta tehtiin episiotomia. Huoneessa oli kätilöni lisäksi lääkäri, joka oli tullut paikalle mieheni kertoman mukaan jo pian puudutuksen saatuani, sillä vauvan sydänäänet oli laskeneet rajusti (olin ollut hetken kuulemma pää alaspäinkin vuoteessa jotta vauvaa saatiin työnnettyä vähän ylemmäs kanavassa - itsellä ei mitään havaintoa moisesta!), kuten tekivät nyt ponnistaessanikin. Myös toinen kätilö pyydettiin paikalle, joka sitten loppupeleissä painoi vauvan ulos ponnistaessani vatsan päältä. Mies sanoi, että siinä kohtaa hänen oli katsottava muualle, oli niin rajun näköistä toimintaa, ja kyllä mäkin koin vähintään tukehtuvani. Itse syntymä ei sinänsä sattunut, eikä tuntunut juuri kuin plumpsahduksena, niin hyvin oli puudutettu. Mä kyselin vaan että kuka sieltä tuli, kukaan ei muistanut mainita. Mies koki elämänsä pisimmän sekuntin, kun vauva ei päästänyt ääntäkään. Hyvin se sitten kuitenkin virkosi ja sain hänet paitani alle. Pienen tyttäreni. Mä kun olin koko ajan odottanut poikaa.
Siinä sitten oltiin ja ihmeteltiin hetki sitä likaista myttyä rinnallani. Pienet itkut pääsi tuoreilta vanhemmilta. Mulla oli hyvä olo, mihinkään ei koskenut, ainoastaan tärisytti kovasti. Fyysinen rasitus ja stressi purkaantui mulla niin, että somasti oksensin sitten päälleni. Kätilö ompeli leikkaamansa epparin, muita repeämiä ei tullutkaan. Ennen osastolle siirtymistä saatiin aamupalaa. Tyttö nukkui rauhallisesti imettyään ennen sitä kolme varttia rintaa.
Mä sain itse valita mistä hetkestä synnytys merkittiin käynnistyneeksi, ja valitsin sen ensimmäisen äkäisen supistuksen perjantai-aamupäivällä. Kokonaiskestoksi merkattiin siis 15h, vaikka tosiasiassahan yhtäjaksoisia supistuksia tuli sieltä torstai-iltapäivästä asti. Synnytyksestä jäi kuitenkin todella hyvä mieli, samoin kuin odotusajasta!
